tiistai, 2. kesäkuu 2009

Ei sittenkään myöhässä, vaan kokonaan ohi

Minut saa nyt vaikka hirttää, jos mieli tekee.

Poistelin joitain siskoni naapurustoja, joita ei käytetty. En kuitenkaan ollut pelissä, vaan poistaminen tapahtui Neighbourhoods-kansion kautta. Noooh... siinä se kömmähdys - suuri onnettomuus! - sitten kävikin. Kaikki varmaan arvaavatkin jo. Tuon jälkeen päätin sittenkin aukaista pelin, teki mieli pelata Ruskalaaksoa eteenpäin. Kauhukseni sitten tajusin, että toinen siskon naapurusto olisi siinä edelleen. Ruskalaakso taas ei. Olin poistanutkin sen!

Kysyttävää? Tuskinpa. Yritin selittää asian niin todenmukaisesti, lyhyesti ja helposti kuin vain pystyin.

Uutta RKC:tä minulta ei kannata odottaa, mutta eipä tuo mikään suuri menetys taida olla. Ei ole intoa aloittaa uutta, tässäkin oli niin hirveästi työtä.

Anteeksi ja kiitos kaikille, jotka jaksoitte tätä lukea<3

~ Chimmyy

sunnuntai, 31. toukokuu 2009

Myöhässä jälleen.

Itseäni oikeasti häiritsee se, että päivitystaukoni venyvät näin pitkiksi. Tänään yritän kuitenkin aloittaa seuraavan osan pelaamisen. Sanon kuitenkin sen, että mikäli sitä ei ilmaannu tänne seuraavan viikon sisällä, niin saadaan luultavasti odottaa lisää. Olen nimittäin 10.-18. kesäkuuta rippileirillä, eikä siellä tietystikään ole konetta.

Jotain uutta tänne sivulle kuitenkin ajattelin tuoda. Nimittäin erään gallupin, joka tosin ei löydy tästä, vaan tuolta reunasta. Mikäli joku viisas ihminen osaa kertoa minulle, miksen saa sitä tähän, vaikka koodirimpsun liitänkin tuonne html-koodiin, niin olisin kiitollinen. Ja tiedän, että se menee reunapalkin yli. Tämä nyt vain on tämmöistä sähellystä. Anteeksi.

torstai, 7. toukokuu 2009

Osa VI - Puuvillapelto

Aargh! Miksi ihmeessä minulla tulee näin pitkiä päivityskatkoja >____< Meinasin jo jossain vaiheessa tulla ilmoittamaan tauosta, mutta pidin kuitenkin suuni kiinni. Lienee kyllä aivan sama, että olisiko se tauko ollut vai ei, tässä kesti joka tapauksessa aivan liian kauan. Pahoitteluni tästä. Osa on kuitenkin vihdoin ja viimein täällä luettavissanne :) Joku muuten kysäisi viime osan kommenteissa siitä soratiestä, joka oli ilmaantunut asfaltin tilalle. Kyseessä ovat korvaavat tiet, jotka latasin Modista - mikä kiinnostaa, niin siitä vain etsimään Modista hakusanalla "road", eiköhän löydy :-----D Linkitystä pyytäneet: tarkistakaa, että olette listalla, minulta on saattanut mennä jotain ohi ^^' Mutta nyt osaan~

Osa6.jpg

-  -  -  -  -

(kuvia 160 kpl)

-  -  -  -  -

Puuvillapelto001.jpg

Linnea oli ainut lapsi, joka Puuvillapelloille oli suotu. Se oli yksi syy, miksi Linnea sai niin paljon huomiota vanhemmiltaan. Välillä hän pakenikin tuota huomiota ulos omaan rauhaansa, istuskelemaan nurmikolle ja tuijottelemaan taivaalle: Linnea oli utelias pikkutyttö, jota kiinnosti enemmän kuin mikään muu saada tietää, oliko jossain tuolla elämää.

Puuvillapelto002.jpg

"Agnus?" Anna kuiskasi hiljaa. Agnus käänsi katseensa vaimoonsa. Hänen kasvoilleen muodostui kysyvä ilme. "Minulla olisi asiaa", hän sanoi sitten. Agnus laittoi kätensä Annan hartioiden ympärille. "Puhu, minä kuuntelen." Anna oli pitkän aikaa hiljaa, kuin valiten sanoja. Tämän kasvoilta Agnus saattoi kuitenkin nähdä, että Anna paloi halusta kertoa asiansa.

Puuvillapelto003.jpg

Anna pääsi sopuun sananvalinnoissaan. "Me saamme lapsen", hän sanoi yllättäen kasvot säteillen. Hetkeä myöhemmin myös Agnuksen kasvoilla oli mitä iloisin ilme - lapsi, heille! Hän kaappasi Annan syliinsä ja puristi hänet omaa vartaloaan vasten. Samalla hetkellä molempien mieleen hiipi kuitenkin samanlainen epäilys: molemmat muistivat varsin hyvin Annan aiemmat keskenmenot...

Puuvillapelto004.jpg

Linnea oli tehnyt tuttavuutta naapurin Sandraan. Sandran seura alkoi tuntua entistä mielenkiintoisemmalta nyt, kun hän alkoi kertoilla kaiken maailman otuksista, joita heidän naapurissaan asui. "Oikeastiko Rautaviljojen isäntä on ihmissusi?" Linnea hämmästeli. Sandran kasvoille kohosi omahyväinen virnistys. Sitten hän nyökäytti päätään.

Puuvillapelto005.jpg

"Mutta se on niin kiltti", Linnea vastusti ajatusta. "Ja mistä sinä sen muka tiedät?" "Minulla on silmät päässäni", Sandra totesi olkiaan kohauttaen. "Nähdään myöhemin, Linnea, minun täytyy nyt mennä." Sen sanottuaan Sandra katosi tontilta. Linnea ei vieläkään voinut uskoa moista. Toisaalta, ihmissusi naapurina... Siitä ajatuksesta Linnea ei voinut olla pitämättä. "Kiehtovaa."

Puuvillapelto006.jpg

Päivällispöydässä vallitsi piinaava hiljaisuus. Jokaisella olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kukaan ei saanut aikaiseksi puhuttua. Lopulta Anna aukaisi suunsa: "Linnea, mitä sanoisit pikkusiskosta tai -veljestä?"

Puuvillapelto007.jpg

Tietysti Linnea olisi onnellinen pikkusisaruksesta. Erityisesti sisko olisi kiva. Joku, jonka kanssa voisi leikkiä nukkeleikkejä. Pian kuitenkin toinen ajatus teki tulojaan Linnean mieleen. "Äiti, mitä jos kävisi samalla tavalla kuin silloin kahdella viime kerralla? Sanoit, että saan siskon tai veljen, mutta sitten en saanutkaan. Ja sinä olit todella huonossa kunnossa." Linnea piti pienen tauon, ennen kuin sanoi: "Sen takia en haluaisi sitä."

Puuvillapelto008.jpg

Anna huokaisi syvään. "Voi Linnea-kulta, ei sinun siitä tarvitse huolehtia", hän sanoi. Linnea vilkaisi epäluuloisena äitiään, laski lusikkansa pöydälle ja poistui paikalta. Anna käänsi katseensa Agnukseen, joka vain kohautti olkiaan.

Puuvillapelto009.jpg

Anna ei kyllä voinut väittää, ettei itse olisi ollenkaan huolissaan siitä, kuinka tämän raskauden kanssa kävisi. Hän ei ollut edes uskaltanut sanoa Linnealle, että oli raskaana. Hän tunsi, että hänen piti vaivihkaa istuttaa tieto tytön päähän. Ja jos kävisi huonosti, kuten viime kerroilla, ei Linnea pettyisi niin pahasti. Sitä Anna ainakin toivoi.

Puuvillapelto010.jpg

Agnus katseli ilmeettömänä, kuinka hänen vaimonsa tuhisi hiljaa peiton alla. Myös Agnuksen huoli tuli suoraan sydämestä. Hän halusi vain, että vauva syntyisi maailmaan terveenä, sekä että Anna kestäisi raskauden.

Puuvillapelto011.jpg

Agnus tunsi syyllisyyttä siitä, että perheessä vallitsi pelko Annan ja vauvan voinnista. Hän oli halunnut perijää, hän oli suostutellut Annan yrittämään lasta. Ilman häntä tässä ei välttämättä oltaisi. Lisäksi Agnuksen mielessä pyöri eräs toinen asia. Se tulisi vielä vaikuttamaan paljon heidän perheensä tulevaisuuteen, sen Agnus tiesi. Hänen täytyisi puhua siitä Annan kanssa mahdollisimman pian.

Puuvillapelto012.jpg

Pian saapuivat raskauspahoinvoinnit. Anna tuli yhä varmemmaksi siitä, että raskaus oli täyttä totta eikä vain leikkiä. "Toivottavasti kaikki päättyy hyvin", hän kuiskasi vatsaansa sivellen.

Puuvillapelto013.jpg

Agnus oli päättänyt tehdä kaikkensa, jotta saisi Annan ajatukset pois siitä, että edelliset raskaudet olivat loppuneet keskenmenoon. Mies helli ja huomioi vaimoaan enemmän kuin normaalisti. Kuka tahansa saattoi huomata, että Anna piti siitä kovasti.

Puuvillapelto014.jpg

"Rakkaimpani", Agnus lausui sanan juhlallisesti ja painoi suukon Annan kädelle saaden tämän kihertämään naurusta. Tuo nauru sai Agnuksen hymyilemään. Hänestä tuntui aina hyvältä, kun hän sai jonkun toisen iloiseksi.

Puuvillapelto15.jpg

Entistä positiivisemman esittäminen oli raskasta. Agnus löysikin itsensä varsin usein pieniltä päiväunilta. Olihan näihin nokosiin olemassa toinenkin mahdollinen selitys. Agnuksella ei vain ollut minkäänlaista varmuutta siitä, oliko hän oikeassa vai ei. Mutta koko ajan hän tuli aina vain varmemmaksi.

Puuvillapelto016.jpg

Linnea oli aina ollut innokas pikku puutarhuri. Mutta nyt, kun sekä äiti että isä tuntuivat nukkuvan melkein vuorokauden ympäri, jäi rikkaruohojen poisto hänen niskoilleen. Kyllähän isä aina sanoi, että hän hoitaisi asian kuntoon, mutta mitään ei tapahtunut. Linnea pääsi siis itse töihin, hän ei todellakaan toivonut, että hänen perheeltään loppuisi ruoka kesken.

Puuvillapelto017.jpg

Silloin kun Linnea ei ollut hoitamassa puutarhaa tai tutkimassa tähtitaivasta, hän uppoutui shakin maailmaan. Linnealla ei ollut paljoa leluja, pari nukkea hän oli itse kasannut neulan ja langan avulla. Shakki oli siis hänen ainoa vapaa-ajan viettovälineensä nukkejen ohella, jos ajatteli tarkemmin. Ei se Linneaa haitannut, hän oli oppinut olemaan tyytyväinen vähästä.

Puuvillapelto018.jpg

Se oli noin keskipäivä, kun Linnea kuuli takaansa isänsä äänen, joka käski häntä kääntymään. Linnea totteli. "Linnea, nyt on aivan varmaa, että äitisi saa lapsen", hänen isänsä sanoi naama loistaen kuin tuhat aurinkoa. "Kävimme juuri kiertävän ennustajan luona. Hän kertoi, että tulet saamaan pikkuveljen."

Puuvillapelto019.jpg

Hymy levisi Linnean kasvoille. Pikkuveli! Kuinka ihana ajatus! Linnea unohti hetkeksi aikaa pelon äitinsä ja vauvan hyvinvoinnista, hän keskittyi nauttimaan. "Minä odottelen sinua innolla, pikkuveli", tyttö sanoi ja oli koskettamaisillaan äitinsä kasvanutta vatsaa, kun Anna sitten kavahti taaksepäin. Hänestä tuntui, että pienikin kosketus saattaisi viedä tämän vauvan häneltä. Eikä vain häneltä, vaan koko perheeltä.

Puuvillapelto020.jpg

Agnus oli tehnyt vaikean valinnan, mutta siihen oli hyvä syy. Ennustaja oli sanonut hänelle jotain muuta, että hänen epäilyksensä olisivat oikeassa. Se puolestaan tarkoitti sitä, että hän voisi hyvinkin... ei, hän ei halunnut ajatella sitä. Joka tapauksessa talossa tarvittaisiin nyt apua, jos kerran Agnuksen tila voimistuisi ja Anna oli raskaana. Ei pikku-Linnea voisi tehdä kaikkea yksin, ei millään.

Puuvillapelto021.jpg

Agnus halusi kertoa tästä samantien. Hän ei halunnut, että tämä tulisi julki vasta, kun apu saapuisi. "Linnea?" Agnus sanoi. "Minulla olisi ilmoitusasiaa. Toivon, että kuuntelet." Linnea peitteli vuoteensa loppuun asti ennen kuin kääntyi ympäri. Hän loi isäänsä katseen, joka viestitti hänen kuuntelevan.

Puuvillapelto022.jpg

"Muistatko veljeni Tomin?" Agnus aloitti. "Hänet, jonka luona asuimme silloin,kun olit pieni." Linnea nyökkäsi, totta kai hän muisti Tomin - pelkkä nimen kuuleminen nosti muistot pintaan. Muistot, jotka Linnea halusi unohtaa. "Olen pyytänyt Tomia tulemaan tänne", Linnea kuuli isänsä sanovan.

Puuvillapelto023.jpg

Kylmät väreet kulkivat Linnean lävitse. Tom, tänne? Ei voi olla totta. "Miksi?" Linnea kysyi. Agnus huokaisi syvään. "Äitisi on väsynyt, koska hän odottaa lasta, tiedät sen varmasti. Ja minä..." Pala nousi Agnuksen kurkkuun. Hän ei haluaisi puhua tämmöisestä asiasta Linnealle, tyttö oli vielä niin pieni, joutunut kantamaan jo liikaa vastuuta ja huolta elämänsä aikana. Mutta muu ei auttaisi. Niinpä hän kertoi.

Puuvillapelto024.jpg

Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun Linnea kömpi vuoteeseensa. Hän vain tunsi olonsa niin väsyneeksi, että hän halusi paeta todellista maailmaa uniinsa. Pelkkä ajatuskin siitä, että Tom saapuisi tänne heidän perheensä pariin sai hänet pelkäämään, ei itsensä, vaan vanhempiensa takia. Lisäksi oli vielä tuo isän ilmoittama uutinen, myös se teki Linnean huolesta entistä suuremman.

Puuvillapelto025.jpg

Agnus ei ollut päässyt selvyyteen itsensä kanssa siitä, katuiko hän sitä, että oli kertonut ennustajan sanoista Linnealle, vai oliko hän tyytyväinen tekoonsa. Joskus hänen olisi kuitenkin täytynyt kertoa siitä tyttärelleen, joten miksi ei nyt? Enää pitäisi vain kertoa Annalle... "Kuinka sinä noin mietteliäältä näytät, Agnus-kulta?" Agnus hätkähti, kun kuuli vaimonsa äänen.

Puuvillapelto026.jpg

Agnus kompuroi pystyyn. "Anna, minun täytyy kertoa sinulle jotain", hän sanoi niin rauhallisesti, kuin vain pystyi. Hänen äänensävynsä sai Annan hieman pelkäämään, mitä olisi tulossa. Ei Agnus yleensä puhunut noin... "Kutsuin meille erään tuttavani, koska muuten talon työt jäisivät tekemättä - sinä olet raskaana ja..." Agnus piti tauon valitakseen oikeita sanoja.

Puuvillapelto027.jpg

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Anna rikkoi sen laskemalla irti saman kysymyksen, joka oli vaivannut hänen tytärtäänkin: "Miksi? Me pärjäisimme hyvin kolmestaan, sinä, minä ja Linnea." "Mutta kun emme välttämättä pärjäisi", Agnus sanoi huolestuneena. "Sinä olet raskaana ja Linnea on vielä hyvin pieni, hänellä on liikaa vastuuta jo nyt. Ja minä... sen ennustajan mukaan minä... kuolen. Kuolen aiemmin kuin pitäisi, koska sairauteni on alkanut edetä."

Puuvillapelto028.jpg

Anna suorastaan säikähti. "Mikä sairaus?" hän kauhistui. "Agnus, mistä sinä oikein puhut." "Sukuvika, jolta luulin säästyneeni", Agnus huokaisi lasittunein silmin. "Isäni, isovanhempani, serkkuni... monet ovat joutunut jättämään ystävänsä liian aikaisin sen sairauden takia. Ei ole ollut parannuskeinoa, koska kukaan ei ole saanut selville, mikä tauti on kyseessä!" Loppua kohden Agnuksen ääni alkoi muuttua vihan täyttämäksi huudoksi. Anna katseli miestään kasvoillaan puhdas huoli.

Puuvillapelto029.jpg

"Mikä sairaus?" Anna uteli. "Onko sinulla kipuja?" "Ei", Agnus sanoi nopeasti. "Ei puhuta tästä enempää." Anna teki työtä käskettyä ja vaikeni. Mielessään hänellä oli kuitenkin monia kysymyksiä. Yksi niistä oli se, että kuka oli tuo mainittu apuri, josta Agnus oli puhunut. Tuon kysymyksen Anna lopulta vielä esitti.

Puuvillapelto030.jpg

"Veljeni Tom saapuu tänne heti kuin vain kykenee", Agnus sanoi. "Muistat hänet varmasti." Ai että muistiko Anna, hän ei voinut olla unohtamatta Tomia! Mutta miksi juuri Tom, jos hän tulisi tänne siitä ei seuraisi mitään hyvää. Tietysti tilanne voisi olla muuttunut, mutta... "Milloin hän tulee?" Anna kysyi hiljaisella äänellä. "En tiedä", Agnus vastasi. "Menen nukkumaan."

-  -  -  -  -


Puuvillapelto031.jpg

Agnus uhmasi väsymystään niin paljon kuin vain saattoi. Hän touhusi ahkerana, siivosi, kitki rikkaruohoja ja haravoi. Työtä ainakin riitti, alkanut syksy takasi sen.

Puuvillapelto032.jpg

Myös Anna oli pakottanut itsensä tekemään edes jotain. Useimmiten Agnus kuitenkin sattui paikalla ja käski Annaa lepäämään, ettei vain sattuisi keskenmenoa. Monien keskustelujen jälkeen Agnus myöntyi siihen, että Anna saattoi kastella tomaatteja. Se ei luultavasti rasittaisi Annaa liikaa.

Puuvillapelto033.jpg

"Minä näin tänään jotain, joka lensi", Linnea selitti innoissaan isälleen. "Se ei ollut lintu, mutta se lensi." Agnus nauroi tyttärensä puheille ja halasi tätä lämpimästi. Hänestä oli hyvin hauska katsoa vierestä, kuinka Linnea uskoi vankasti elämään jossain muualla.

Puuvillapelto034.jpg

Raskaus teki Annasta entistä väsyneemmän - ja nälkäisemmän. Ruokaa meni huomattavan paljon enemmän kuin vielä jonkin aikaa sitten, sen näkivät kaikki. Mutta he tiesivät, että ellei Anna saisi riittävästi ruokaa, voisi vauvan käydä huonosti. Sitä ei toivonut kukaan.

Puuvillapelto035.jpg

Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä tylsemmäksi kävi Annan aika. Agnus ei enää antanut tehdä mitään, mutta Anna pisti takaisin samalla mitalla: jos Agnus oli sairas, ei hänkään voisi tehdä mitään. Linnea tarjoutui tekemään siivoukset, mutta jälleen talon emännällä oli vastalause, eikä asiasta keskusteltu enää sen jälkeen.

Puuvillapelto036.jpg

"Olen aivan varma, että tuolla jossain on joku", Linnea huokaisi ja asettautui makuulle sateen kosteuttamalla nurmikolle. "Joku erilaisempi ihminen kuin minä, mutta kuitenkin samanlainen omalla tavallaan. On pakko olla."

Puuvillapelto037.jpg

Linnea kuuli äitinsä huudon sisältä. Hän nousi pystyyn. "Minä vielä löydän sinut, kuka sitten ikinä oletkaan", hän hymyili tyhjyyteen. Linnea kuuli äitinsä huudon toistamiseen. "Minä tulen, äiti!" hän huusi ja juoksi sisälle.

Puuvillapelto038.jpg

Agnuksen tila kävi entistä heikommaksi, aivan kuten mies oli jo osittain odottanut. Niin oli käynyt myös hänen sukulaistensa kohdalla aikoinaan. He olivat menettäneet ruokahalunsa, aivan kuten Agnus nyt. He olivat muuttuneet kalpeammiksi, aivan kuten Agnus nyt. He olivat lopulta menehtynyt sairauteensa, minkä Agnus toivoi omalta kohdaltaan jäävän tapahtumatta. Juuri kun Agnus oli saanut asettauduttua vuoteelle, Linnea ilmestyi oven rakoon. "Isä, joko lähdetään?" hän hihkui. "Markkinat ovat jo varmasti täydessä vauhdissa."

Puuvillapelto039.jpg

Agnuksen ja Linnean lähdettyä Anna kiiruhti puutarhaan. Silloin kun Agnus ei ollut valvomassa hänen tekemisiään, hän saattoi tehdä mitä vain ilman, että Agnus oli kertomassa kuinka vaarallista se oli. Kyllä Anna tiesi, että liiallisessa rehkimisessä oli riskinsä, mutta hän oli oppinut tuntemaan rajansa.

Puuvillapelto040.jpg

Jossain vaiheessa Anna tunsi pistävää kipua alaselässään. Harava putosi maahan hänen otteestaan. "Ei kai vaan taas..." Anna vetäisi terävästi henkeä. Hän muisti elävästi, kuinka oli tuntenut kovaa kipua ennen keskenmenojaan. Pian kipu voimistui, ja sitä ilmeni myös vatsan alueella.

Puuvillapelto041.jpg

Anna piteli vatsaansa. Hän kirkui. Hänestä tuntui, että voisi haljeta kahtia tuon tuskan voimasta. Anna saattoi nähdä silmiensä edessä välähdyksiä menneisyydestään. Eräs noista muistosta oli hänen ensimmäinen synnytyksensä, Linnean syntymä. Tuon hetken tuntemukset palasivat hetkessä Annan mieleen. "Minä... minä synnytän..." hän puuskutti. "Auttakaa joku..." Mutta Anna tiesi varsin hyvin, että apu oli kaukana. Agnus ja Linnea olivat markkinatorilla, hänen huutonsa eivät millään voisi kantaa sinne asti.

Puuvillapelto042.jpg

Hetken päästä Anna tajusi kuulevansa juoksuaskelia. Ne tulivat häntä kohti. "Apua", Anna parkaisi. Ehkä Agnus ja Linnea olivat jo tulleet kotiin? Hänen polvensa saattaisivat pettää hetkenä minä hyvänsä. Hän toivoi, että tuo henkilö tulisi nopeammin. Hän tarvitsi apua tässä, ei hän pärjäisi yksin.

Puuvillapelto043.jpg

"Anna, o-o-onko kaikki kunnossa?" Anna kuuli äänen. Tuo ääni, se oli liian tuttu... Tuska väärensi Annan näkökenttää, mutta hän saattoi erottaa pehmeän ruskat silmät, joista paistoi hämmennys. Nuo silmät hän oli nähnyt monta kertaa aiemmin, ja hän oli vannonut, että tulisi näkemään niitä enää koskaan.

Puuvillapelto044.jpg

"Mene pois!" Anna kirkaisi saaden mieshenkilön ottamaan askeleen taaksepäin. "En halua... nähdä... sinua..." Tuskin Anna sai sanojaan sanotuksi, kun hän jo tunsi pakottavaa tarvetta ponnistaa. Tuskanhiki nousi Annan otsalle, mutta hetkessä kaikki tuntui olevan ohitse.

Puuvillapelto045.jpg

Anna katsoi haltioituneena sylissään makaavaa poikalasta. Ennustaja oli osunut oikeaan, poika se oli! Ilon kyyneleet tuikkivat Annan silmäkulmissa, kun eräs ajatus teki tulojaan hänen mieleensä. "Perijä..." hän melkein itki. Anna unohti kaiken ulkomaailman, hän vain tuijotti isänsä näköistä poikalasta kuin ei olisi edes olemassa muita kuin he kaksi. Mutta sitten, sitten hän laski poikansa maahan.

Puuvillapelto046.jpg

"Anna, mitä ihmettä sinä oikein teet?" kuului mieshenkilö sanovan. Anna ei tiennyt itsekään, hänen mielestään tämän tunteen olisi pitänyt kadota vauvan synnyttyä. Jostain syystä se kuitenkin jatkui ja jatkui.

Puuvillapelto047.jpg

Syntyi myös toinen lapsi. Anna piteli hiljaa tuhisevaa pienokaistaan sylissään kuin helposti särkyvää kristallikoristetta. Ilo kumpusi hänen sisällään. Häntä... hänen koko perhettään oli siunattu peräti kahdella lapsella. Uskomatonta. Ensin toivottu poikalapsi sekä vielä mitä suloisin tyttövauva.

Puuvillapelto048.jpg

Anna katsoi hymyssä suin, kuinka perheen nuorimmainen avasi silmänsä. Hymy jatkoi levenemistään, kun Anna tajusi tämän omistavan hänen silmänsä, hänen turkoosit silmänsä. "Voi minun pientä tyttöäni..." hän kuiskasi ja silitti pienen lapsensa paljasta päälakea. "Äitinsä tyttö."

Puuvillapelto049.jpg

Hetkellisesti Anna oli jo onnistunut unohtamaan paikalle juosseen mieshenkilön. Hän muisti tämän olemassaolon vasta, kun hän siirsi katseensa maahan laskemaansa poikaansa. Mies nosti vauvan syliinsä, jolloin pieni perijä alkoi itkeä. "Päästä hänet irti", Anna sähähti ja painoi vaistomaisesti tyttärensä rintaansa vasten.

Puuvillapelto050.jpg

Mies käveli Annan luokse pidellen poikaa sylissään. Hän hymyili Annalle. "Onnittelut äidille", hän sanoi. Anna tunsi, kuinka viha kasautui yhdeksi kasaksi hänen sisällään, kun hän näki miehen hellivän hänen omaa pientä poikaansa. "Älä koske häneen, Tom", Anna sanoi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. "En halua, että tuotat perheellemme enää yhtään vaikeuksia."

-  -  -  -  -

Puuvillapelto051.jpg

Tom asettautui oleskeluhuoneen tuolin päälle mukavaan asentoon. Matka tänne oli ollut pitkä, joten hänen täytyi saada oikaistua jalkansa. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka Anna oli ottanut hänet vastaan, hän oli selvästi ärtynyt. "Ei Anna voi enää kantaa kaunaa minulle siitä, se oli silkka onnettomuus", Tom pohti. "Minä en todellakaan olisi halunnut loukata ketään sillä tavoin, miksei hän voisi uskoa sitä... Ennen hänen keskenmenoaan meillä oli niin mukavaa. Kuvittelisi, että se saisi hänet ymmärtämään."

Puuvillapelto052.jpg

Anna peitteli heidän perheensä uudet jäsenet Mattiaksen ja Rebekan monta kertaa. Nuo pienet sulokkuudet olivat varastaneet hänen sydämensä ensimmäisellä hymyllään. "Nukkukaa hyvin", Anna kuikasi, suikkasi suukon Rebekan otsalle ja nosti katseensa tyttärestään. Hän katseli huonetta ympärillään. Se tuntui pahalta. Kaikki tämä oli hankittu Tomin tuomilla varoilla. Ajatus oli Annasta mitä kamalin.

Puuvillapelto053.jpg

Anna näki lastenhuoneen ovesta ensimmäiseksi Tomin. Miehen näkeminen tuotti Annassa ristiriitaisia tuntemuksia. Toinen puoli Annasta, se, joka hallitsi häntä nyt, vihasi Tomia enemmän kuin mitään muuta. Toinen hänen keskenmenoistaan oli tuon miehen syytä, eikä kenenkään muun! Tietysti sitä väitettiin, että hänen kaatumisensa oli onnettomuus, mutta Annan oli vaikea uskoa sitä. Hänelle syypää oli Tom, eikä hänen päätään kääntäisi kukaan.

Puuvillapelto054.jpg

Tom loi Annalle hymyn. Hymy nosti Annan mieleen ne hyvät puolet Tomista. Mies oli komea, ja se komeus oli aivan erilaista kuin hänen veljensä Agnuksen komeus. Tummat silmät, ystävällinen pilke silmäkulmassa... Se toi kuitenkin myös mieleen jotain, minkä Anna myös olisi halunnut jättää unholaan. Tom oli pullollaan ominaisuuksia, joissa oli hyviä ja huonoja puolia. Se teki hänestä erityisen hankalan persoonan.

Puuvillapelto055.jpg

"Kuinkas pienokaiset voivat?" Tom myhäili. "Oikein hyvin, kiitos kysymästä", Anna vastasi pikaisesti. "Molemmat ovat hieman väsyneitä, mutta sen ymmärtää. Voisitko nyt siirtyä oven edestä, haluaisin päästä nukkumaan..."

Puuvillapelto057.jpg

Tom katsoi Annaan ilman aikomustakaan siirtyä. "Näytät hyvin kauniilta, vaikka väsymys paistaa kasvoiltasi", hän sanoi ihailevaan sävyyn. Anna päästi äänekkään voihkaisun. "Älä, Tom", hän aneli. "Älä. En halua enää, se oli silloin. Olen lupautunut Agnukselle, enkä voi enää... En olisi voinut silloinkaan..."

Puuvillapelto056.jpg

Tom kiskoi Annan ruumistaan vasten ja halasi tätä. "Tiedän, mitä tarkoitat, ei sinun tarvitse selitellä", hän sanoi. "Sinulla on täysi oikeus olla Agnuksen kanssa. Tiedäthän kuitenkin, että pidän sinusta edelleen enemmän kuin olen eläissäni pitänyt kenestäkään muusta?" Anna pysyi vaiti. Hitaasti hän irrottautui Tomin otteesta. "Vain ystäviä?" hän kysyi melkein kuiskaten. Tomin ilme valahti hieman. "Vain ystäviä", hän sanoi.

Puuvillapelto058.jpg

Oli jo kovin myöhä, kun Agnus ja Linnea viimein saapuivat markkinoilta. Linnea saapui sisään ensimmäisenä. Järkytys oli suuri, kun hän sitten huomasi Tomin istumassa hänen rakkaan shakkipöytänsä ääressä. Tyttö ei vastannut Tomin tervehdykseen, vaan juoksi suoraa päätä huoneeseensa nukkumaan. Tom katseli Linnean perään hämmentyneenä, kunnes kuuli veljensä ilohuudon takaansa. "Mukava nähdä sinua, pikkuveli", hän nauroi ja kiskoi Tomin lämpimään halaukseen.

Puuvillapelto059.jpg

"Milloin oikein saavuit tänne?" Agnus kysyi ensimmäiseksi. "Jos olisin tiennyt, että tulet tänään, en olisi lähtenyt markkinoille Linnean kanssa." "Ei se mitään, Anna otti minut vastaan", Tom naurahti muistellessaan saamaansa kohtelua. "Sekä teidän lapsenne myös." Agnus kurtisti kulmiaan. "Mutta Linneahan oli minun kanssani..." hän aloitti. "Tarkoitan niitä pienempiä", Tom keskeytti.

Puuvillapelto060.jpg

Agnus tuijotti hetken aikaa veljeään kummastuneena. Sen jälkeen kun hän oivalsi tilanteen, kuului vain kolinaa, kun tuoli kaatui lattialle kovalla ryminällä. Agnus riensi lastenhuoneeseen ja psyähtyi kuin seinään nähdessään kaksi - siis toden totta kaksi! - lasta nukkumassa. Hän otti muutaman askeleen lähemmäksi kohti toista sänkyä. Siinä nukkuva lapsi aukaili silmiään ja tuijotti Agnusta lempeästi. Agnus nosti tämän kehdostaan. "Poika..." hän kuiskasi, ääni onnea täynnä.

Puuvillapelto061.jpg

Linnea heräsi yöllä painajaiseen. Siinä se roisto, hänen setänsä, oli asutettu hänen kanssaan samaan huoneeseen. Olipa mies jopa vienyt hänen vuoteensakin! Linnea pyyhki hikeä kasvoiltaan ja uskotteli itselleen, että se oli vain unta, ei siitä harvitsisi huolehtia enää. Samassa hän kuuli hiljaista kuorsausta. Hän käänsi katseensa sänkynsä jalkopäästä ovelle. Hän näki toisen sängyn. Sängyn, jossa nukkui kamalin ihminen, jota maa päällään kantoi. Inho kasvoi Linnean sisällä, kun hän nousi ylös. Hän ei nukkuisi sekuntiakaan samassa huoneessa Tomin kanssa, se oli varma.

Puuvillapelto062.jpg

Linnea vaihtoi yövaatteensa pois ja asteli oleskelutilaan. Hän huomasi oitis äitinsä, joka tuijotteli ikkunasta ulos vaihdellen painoi jalalta toiselle. "Äiti?" Linnea sanoi varovasti. Hänen äitinsä kääntyi ympäri, jolloin Linnea näki tämän punaiset silmät. "Onko kaikki hyvin?" "On, tyttöseni", Anna sanoi ja väänsi kasvoilleen hymyn. Hän katseli ympärilleen kuin etsien apua. "Pelattaisiinko?" Linnea nyökäytti päätään.

Puuvillapelto063.jpg

Peli eteni hitaanpuoleisesti. Linnea tiesi, että hänen äitinsä ajatukset harhailivat. Ja hän tiesi jopa sen, missä ne liikkuivat. Tai kenessä, niin sen olisi voinut sanoa paremmin. "Äiti, isä voi varmasti häätää Tomin pois, jos vain kerrot hänelle totuuden", Linnea sanoi yllättäen.

Puuvillapelto064.jpg

Annan kädessä ollut lähetti kolahti lattialle, kun hän ymmärsi, mitä Linnea tarkoitti. "Mitä..." hän aloitti, mutta vaikeni sitten. Ei Linnea voinut tietää, mikä oli totuus, ei vain voinut. Ei ainakaan koko totuutta, välillä Annasta tuntui, ettei hän tiennyt sitä itsekään. Tilanne oli kiusallinen. Anna halusi paeta siitä. "Menen nukkumaan", hän sanoi vikkelästi ja nousi ylös.

Puuvillapelto065.jpg

Tomista oli kieltämättä suurta apua lasten hoitamisessa. Mattias ja Rebekka eivät olleet aivan helpoimpia lapsia, vaikka yllättävän hiljaisia tapauksia olivatkin. "Muistutat niin paljon Annaa", Tom mietiskeli syöttäessään puoliunista Rebekkaa. Hän päästi syvän huokauksen.

Puuvillapelto066.jpg

Tomin kiinnostus kasveja kohtaan oli suuri, mikä teki selväksi sen, kuka pitäisi puutarhan kunnossa. Satoi tai paistoi, pyrytti tai salamoi, Tom kitki rikkaruohoja ilolla ja lauloi samanaikaisesti. Noina hetkinä hän saattoi myös koota ajatuksiaan kasaan omassa rauhassaan. Se merkitsi hänelle hyvin paljon.

Puuvillapelto067.jpg

Agnuksen tila oli lähtenyt huononemaan päin. Anna sattui välillä todistamaan, kuinka hänen miehensä kummasteli mitä oudoimpia asioita. "Todellako tuo mies tuolla on minun veljeni?" Agnus lausui sekavasti ja osoitti sormellaan puutarhassa työskentelevää Tomia. Itku nousi Annan kurkkuun. Nyt oli hänen vuoronsa olla huolissaan.

Puuvillapelto068.jpg

Agnuksen päiväunet kasvoivat pituuttaan. Muutenkin hänen elämänsä oli sekalaista, syöminen oli harvinaista, pyörtymisiä oli vähällä tapahtua useammin. Annan teki pahaa katsoa miestään, joka itse ei tuntunut olevan lainkaan peloissaan itsensä puolesta. Ei enää. Hän oli jo niin omissa maailmoissaan, ettei tajunnut tilanteen vakavuutta.

Puuvillapelto069.jpg

Vielä sentään Agnus tunnisti omat lapsensa. Vielä. Jokainen perheessä osasi jo aavistaa, että jossain vaiheessa Agnus luultavasti ihmettelisi myös sitä, oliko hänellä oikeasti lapsia, vieläpä kolmena kappaleena. "Kummallista", Agnus hämmästeli ja tuijotti silmät pyöreinä kuopustaan. "En vieläkään voi käsittää, että olen isä."

Puuvillapelto070.jpg

Anna ei voinut olla ajattelematta, miten tässä voisi vielä käydä. Agnus oli kertonut hänelle, kuinka hänen sairaat sukulaisensa olivat menehtyneet... "Ei minun Agnukseni..." Anna niiskutti. "Ei hän ansaitse tätä... Hän on liian kiltti... Liian... Agnus..."

Puuvillapelto071.jpg

Linnea tunsi olonsa orvoksi, kun vanhemmat höyrysivät nyt vain hänen sisaruksiensa kanssa. Olihan se mukavaa, että perheessä oli hänen lisäkseen muita lapsia, mutta Linnea toivoi leikkikaveria. Hänen leikkeihinsä Mattias ja Rebekka olivat vielä liian pieniä, ja se harmitti Linneaa. Onneksi hän ei ollut ainut oman ikäluokkansa edustaja Ruskalaaksossa. Naapurin Kristoffer oli varsin useasti tytön seurana, kun hän valitti siitä, kuinka ärsyttävä ihminen Tom oli ja miten hän rakastikaan pikkusisaruksiaan.

Puuvillapelto072.jpg

Anna kaipasi myös ystävää tukemaan häntä näinä vaikeina aikoina. Talossa oli tietysti ihmisiä, jotka olivat valmiita tekemään niin, mutta heihin Anna ei halunnut turvautua. Tomiin hän ei kyennyt voivansa luottaa, ja Linnealle oli jo laskettu valmiiksi aivan liian suuri taakka aivan liian nuorena.

Puuvillapelto073.jpg

"Muistathan Anna, että rakastan sinua, tapahtui mitä tahansa", Agnus sanoi eräänä iltana. Agnus hapuili Annan käteen omaansa ja silitti sitä hellästi. Kyyneleet kirvelsivät Annan silmiä, mutta hän pakotti kasvoilleen hymyn. "En varmasti unohda, rakkaani."

-  -  -  -  -

Puuvillapelto074.jpg

Tomaattisato oli kypsä poimittavaksi. Linnea oli tarjoutunut äitinsä pyynnöstä Tomin avuksi korjaamaan sitä varastoon. Tyttö joutui vakuuttelemaan itselleen, että hän ei saisi ottaa tavaksi sitä, että puuhastelisi liiaksi Tomin kaltaisessa huonossa seurassa. Hän vietti jo nyt liikaa aikaa setänsä kanssa.

Puuvillapelto075.jpg

Tom oli nimittäin alkanut opettaa Linnealle lukemisen taitoa, jonka oli itse oppinut matkustellessaan maailmalla. Linnea itse asiassa otti opetuksen vapaaehtoisesti vastaan, mutta hänellä oli syynsä. Hän oli edelleen kovin kiinnostunut siitä, voisiko tuolla jossain muualla olla elämää. Lukutaito auttaisi häntä varmasti tiedon etsimisessä, eikä hän voisi oppia sitä muuten kuin Tomin kautta, se oli varma tieto.

Puuvillapelto076.jpg

Tuli aika, jolloin perheen pienet, suloiset vauvat juhlivat syntymäpäiviään. Agnus alkoi olla jonkin verran hakoteillä, vielä enemmän kuin ennen, jos se olisi mahdollista, mutta hän halusi olla tuossa tilanteessa läsnä. Hän tajusi, että se olisi kokemus, jota hänellä ei olisi enää pian mahdollista kokea. Ja niin hän puhalsi perijänsä kanssa kakun kynttilät sammuksiin.

Puuvillapelto077.jpg

Puuvillapelto078.jpg

Mattias Puuvillapelto.

Puuvillapelto079.jpg

Puuvillapelto080.jpg

Rebekka Puuvillapelto.

Puuvillapelto081.jpg

Tom heräsi keskellä yötä keho hiestä märkänä. Hän oli nähnyt mitä hirvittävintä unta, jota hän ei pystynyt edes jälkeen päin muistelemaan. Mutta siinä oli Anna, ainoa asia tuosta unesta, minkä hän halusi muistaa. Anna, joka oli ollut tavallista kauniimpi, minkä Tom ei uskonut edes olevan mahdollista.

Puuvillapelto082.jpg

Puuvillapeltojen suvussa oli tavanomaista, ettei kerran herättyään voinut enää samana yönä nukahtaa uudelleen. Niinpä Tom nousi ylös pirteänä kuin peipponen kesäpäivänä. Hän kuuli lastenhuoneesta itkua, jonka äänilähteeksi hän tunnisti oitis Rebekan. Tytöllä oli niin persoonallinen tapa itkeä kirkkaalla äänellään, ettei häntä voinut olla tunnistamatta. Tom nosti tytön sängystä ja vei tämän potalle - syy, mistä mies arveli itkun johtuvan. Itku kuitenkin vain voimistui, kun Rebekka katsoi Tomin silmiin. Tytön suusta pääsi epämääräinen äännähdys, mikä suorastaan tihkui inhoa.

Puuvillapelto083.jpg

Tom näki parhaaksi päästää Rebekan touhuamaan omiaan. Rebekka löysikin tiensä nopeasti soittolelun luokse, joka oli aikoinaan ostettu Linnean leikkikaluksi. Se oli edelleen kuin uusi ja kelpasi vallan mainiosti Rebekan käyttötarkoituksiin. Ei, ei, hän ei suinkaan hakannut sitä, vaan löi kepillä kevyesti kivilaattoja, jolloin niistä lähti varsin soma ääni.

Puuvillapelto084.jpg

Perijäpoika Mattias ei ollut samanlainen tapaus kuin siskonsa. Mattias piti nukkumisesta, ei äänen tuottamisesta. Hänestä paljastuikin nopeasti hiljainen pieni poika, joka mieluummin nukkui yönsä rauhassa kuin huusi kurkku suorana vanhempiaan nostamaan hänet sängystä.

Puuvillapelto085.jpg

Sitten, eräänä iltana, se tapahtui. Agnus oli ainut, joka oli vielä hereillä, muut nukkuivat jo. Ilman mitään varoituksia hän tarrasi kiinni päähänsä. Tuntui siltä, kuin joku olisi soittanut tuhansia ja taas tuhansia kelloja hänen päänsä sisällä. "Räjähdän kohta", Agnus sai karjaistua, ennen kuin sitten hän tunsi olonsa liian voimattomaksi mihinkään.

Puuvillapelto086.jpg

Agnus hoiperteli hetken aikaa. Hänen silmissään pyöri vähintään yhtä suurta vauhtia kuin hänen päänsä sisälläkin. Lopulta hän ei enää kestänyt tuota, vaan Agnus tunsi, kuinka hän hiljalleen alkoi vaipua kasaan. Viimeinen Agnuksen järkevä ajatus oli se, kun hän epätoivoisesti yrittää ottaa käädellään tukea edes jostain.

Puuvillapelto087.jpg

Se oli kuitenkin turhaa. Agnus kaatui kovalla ryminällä keittiön puulattialle, kun tajuttomuus valtasi hänet.

Puuvillapelto088.jpg

Ensimmäisenä paikalle saapui Linnea, joka oli herännyt isänsä huutoihin. Linnea kirkaisi nähdessään isänsä makaavan maassa. "Isä!" hän kiljui ja läimäisi käden suulleen. "Äiti, isä voi huonosti! Tulkaa auttamaan!"

-  -  -  -  -

Puuvillapelto089.jpg

Annan, Tomin ja Linnean yhteisillä yrityksillä Agnus saatiin kannettua vuoteeseen. Uusi päivä oli jo ehtinyt valjeta, mutta vieläkin Agnus vain nukkui. Moneen tuntiin hänessä ei ollut näkynyt elonmerkkejä, ellei otettu huomioon peittoa, joka nousi ylös ja alas miehen hitaan hengityksen tahdissa. Elossa hän sentään oli.

Puuvillapelto090.jpg

Anna käveli ympyrää viereisessä huoneessa. Hän ei vieläkään voinut käsittää, miksi juuri Agnus... Tuollainen kohtalo olisi aivan liian julma Agnuksen kaltaiselle ihmiselle. "Anna, rauhoittuisit nyt", Tom sanoi rauhoittavalla äänensävyllä. Anna kääntyi nopeasti Tomiin päin. "Rauhoitu?" hän toisti. "Sitäkö yrität minun neuvoa tekemään, rauhoittumaan? Minun mieheni makaa tuolla melkein kuolleena, ja minun pitäisi rauhoittua?"

Puuvillapelto091.jpg

Sen sanottuaan Anna purskahti itkuun. Tom nousi ylös ja puristi Annan itseään vasten. Anna ei pistänyt vastaan, vaan hän keskittyi itkemään pois kaikkea sitä tuskaa, pelkoa ja huolta, jonka hän oli säilönyt sisällään. "Kaikki järjestyy", Tom sanoi. "Myös minä pelkään Agnuksen puolesta. Linnea pelkää, kuinka hänen isänsä selviää. Mattias pelkää myös, ja Rebekka samaten. Mutta usko minua, kaikki järjestyy."

Puuvillapelto092.jpg

Annan oli vaikea päästää irti otettaan Tomista. Hänestä oli mukavaa tuntea joku toinen ihminen siinä lähellä, etenkin sillä hetkellä. Lopulta hän kuitenkin pakotti itsensä irrottautumaan Tomin kehosta. Hän piti otteensa Tomin käsissä ja päästi äänekkään huokauksen: "Olet oikeassa. Kaikki järjestyy."

Puuvillapelto093.jpg

Tom kohotti toisen kätensä ja siveli sillä hellävaroen Annan poskea. Anna tunsi, kuinka hänen silmiinsä kohosi lisää kyyneliä. "Älä", hän kuiskasi. Anna nosti toisen kätensä Tomin käden päälle, ikään kuin hän torjuisi sen. "Rakastan sinua", Tom sanoi melkein ääneti. "Muista se."

Puuvillapelto094.jpg

Tuon kuuleminen oli liikaa Annalle. Hän muisti liian elävästi, kuinka hänen oma miehensä, joka tuolla nyt makasi elämän ja kuoleman rajamailla, oli sanonut nuo samat sanat hänelle. "Minä en voi, Tom", Anna parkaisi. "Olet hieno mies, mutta minun täytyy... minun täytyy..." Hän ei saanut lausettaan loppuun, itku tukki hänen kurkkunsa. Hän ei halunnut enää katsoa Tomin anovaa katsetta, vaan hän juoksi huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden turvin pois.

Puuvillapelto095.jpg

Vasta iltasella Annan saattoi nähdä uudelleen työn touhussa, koko muun päivän hän oli ollut muilta piilossa. Hän oli ajatellut asioita, kaikkea, mitä hänen elämässään oli juuri nyt. Miestään, lapsiaan ja ennen kaikkea Tomia. Tom tunkeutui hänen mieleensä, yritti hän sitten miten kovasti hänen kadottaa. Anna paukautti salaattikulhon pöydälle. "Miksi teet elämästäni tämmöistä?" hän kysyi kulholta toivoen, että se voisi vastata.

Puuvillapelto096.jpg

"Sitten kun olet isompi, lupaathan olla talon isäntä?" Anna leperteli Mattiakselle, joka vain hymyili äidilleen aurinkoista hymyään, jonka Anna tunnisti samaksi, mikä oli niin useasti Agnuksen huulilla. Mattias muistutti isäänsä niin paljon, hänen katsomisensa suorastaan sattui Annaan.

Puuvillapelto097.jpg

Kaikessa on aina jotain hyvää. Linnea tuotti perheeseensä tuota hyvää vielä samana iltana, kun hän vihdoin pääsisi siirtymään seuraavaan ikävaiheeseensa.

Puuvillapelto098.jpg

Puuvillapelto099.jpg

Linnea Puuvillapelto.

Puuvillapelto100.jpg

Linnea kuuli Tomin äänen lastenhuoneesta - vieläkään Linnea ei osannut pitää tuosta äänestä. Hän riensi katsomaan, mitä huoneessa tapahtui. Näky, joka häntä odotti, oli odotettavissa oleva, mutta ei ollenkaan Linnean mieleen. "Jätä Mattias rauhaan", Linnea sanoi jäätävällä äänellä. Tom irrotti otteensa Mattiaksen käsistä, jolloin poika kaatui takamukselleen pehmeälle matolle. Mattias parkaisi.


Puuvillapelto101.jpg

Linnea syöksyi nappaamaan Mattiaksen syliinsä ennen kuin Tom ehti edes huomata sitä. Linnea puristi pikkuveljensä rintaansa vasten. "Älä esitä mukavaa ja esimerkillistä roolimallia Mattiakselle", Linnea sähisi huultensa välistä. Tom katsoi veljentytärtään hämmentyneenä ja risti kätensä rinnalleen. "Linnea, minä..." "Olet vain ällöttävä... kiero pahoinpitelijä, joka ei ajattele muuta kuin omaa etuaan!"

Puuvillapelto102.jpg

Tom tunsi, kuinka hänen alahuulensa alkoi väpättää. Linnea ei puhunut totta, ei hän ollut sellainen ihminen kuin tyttö väitti. Hän ei ollut paha.

Puuvillapelto103.jpg

Lopulta Tom purskahti itkuun, vaikka hän ei sitä missään nimessä olisi halunnut tehdä Linnean ja Mattiaksen ollessa paikalla. Hän ei vain voinut mitään sille, että hän tunsi olonsa ahdistuneeksi. "Nhää hätä", Mattias hämmästeli setänsä tunnepurkausta. Linnea hymyili veljelléen. "Älä välitä tuosta hirviöstä, Mattias."

Puuvillapelto104.jpg

Linnea pyrki olemaan mahdollisimman ahkerana avustajana pikkusisaruksiensa hoidossa. Hän tietysti rakasti heitä ja halusi olla heidän lähellään. Mutta hän halusi myös pitää huolen, etteivät Mattias tai Rebekka saisi huonoja vaikutteita Tomilta.

Puuvillapelto105.jpg

Anna oli lähtenyt käymään torilla, joten Tom ei voinut heti keskustella hänen kanssaan, niin kuin hän olisi toivonut. Hän vartoi niin pitkään, että Anna myöhään illalla lopulta saapui. Anna oli jatkamassa matkaansa katsomaan Agnus, kun Tomin ääni pysäytti hänet: "Anna, minulla on asiaa."

Puuvillapelto106.jpg

"Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle", Anna sanoi nopeasti ja kääntyi ympäri kohti makuuhuonetta. "Tämä ei vie kauan", Tom yritti vielä kääntää Annan pään. "Ja tämä on hyvin tärkeää." Anna päästi äänekkään huokauksen. Hän kääntyi kohti Tomia, joka alkoi oitis selittää asiaansa nopeasti kuin peläten, että Anna voisi milloin tahansa lähteä pois kuuntelemasta: "Linnea on sitä mieltä, että olen paha ihminen... Sinäkin olet sitä mieltä, vaikka tiedät, että rakastan sinua..." "Tom", Anna keskeytti yllättäen. "Tom, yritä ymmärtää, että olen sitoutunut Agnukseen. Minä en voi olla kanssasi, en enää. En varsinkaan nyt, kun Agnus... Agnus..." Anna ei saanut lausettaan loppuun.

Puuvillapelto107.jpg

Anna hämmästyi nähdessään, kuinka surulliseksi Tom meni. "Tiedän, että olet Agnuksen", hän kuiskasi melkein ääneti. "Mutta en voi käsittää sitä... Sitä, miksi Agnus saa olla onnellinen, mutta minä en... Ainoa asia, jota tarvitsisin onneen, olet sinä. Mutta en saa edes sitä." Tom hengitti raskaasti Annan katsellessa häntä hieman pelästyneenä ja hämmentyneenä. Tom vilkaisi Annaa vain pikaisesti sivusilmällä - sen jälkeen hän juoksi ulos talosta.

Puuvillapelto108.jpg

Anna hätkähti, kun ovi Tomin perässä paiskautui kiinni. "Tom..." hän kuiskasi hiljentyneeseen huoneeseen. Tomin ilmaan laskemat sanat pistivät Annan ajattelemaan kaikkea, enimmäkseen häntä itseään. Ja Tomia. Tom oli oikeassa siinä, että Anna tiesi Tomin tunteet häntä kohtaan. Omista tunteistaan Anna ei ollut enää niin varma. Syyllisyys siitä, että hän esti Tomin onnen - aivan kuten herra itse asian ilmaisi - sai hänet miettimään tunteitaan Tomia kohtaan uudelleen. Ehkä hänellä oli vielä jotain lämpimiä ajatuksia tuota miestä kohtaan? Mutta Agnus, häntä Anna rakasti enemmän kuin mitään muuta.

Puuvillapelto109.jpg

Hiljaa Anna hiipi makuuhuoneeseen, jossa Agnus edelleen nukkui äänetöntä untaan. Anna asetteli miehensä tyynyä paremmin kyyneleet silmissään. Hänen päässään pyörivät sanat "rakastan sinua" - mutta Anna ei tiennyt, kumman sanoja hän haluaisi uskoa enemmän, Agnuksen vai Tomin? Anna katsoi nukkuvaa Agnusta. "Rakastan sinua, vaikka tapahtuisi mitä", hän itki.

-  -  -  -  -

Puuvillapelto110.jpg

Kylmä syystuuli viilensi auringon lämmittämää säätä. Anna sulki silmänsä. Normaalisti hän tunsi olonsa vapautuneeksi, kun hän seisoi tuulessa. Nyt niin ei ollut, nyt häntä ahdisti. Joku ei selvästikään pitänyt hänestä, vaan tämä joku tahtoi tehdä hänen elämänsä hyvin vaikeaksi.

Puuvillapelto111.jpg

Anna hätkähti ajatuksistaan, kun hän kuuli Tomin äänen takaansa. "Halusit tavata." Anna päästi raskaan huokauksen. Niin hän oli halunnut. Hän halusi kertoa Tomille... jotain. Hän ei ollut vieläkän varma siitä, halusiko hän tätä todella. Paineet olivat kovat - kyseessä oli Tomin onnellisuus sekä Annan omat tunteet, mitä hän oikeastaan halusi.

Puuvillapelto112.jpg

"Kerro, miksi elämäni on näin vaikeata", Anna parkaisi. "Miksi juuri minä, miksi minun elämässäni kaikki tuntuu mahdottomalta?" Tom ei sanonut sanaakaan. Hän ei käsittänyt, mitä Anna tarkoitti. Tai tavallaan hän käsitti, mutta ei kuitenkaan. Hän halusi saada selvän tuosta asiasta. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi.

Puuvillapelto113.jpg

"Vaikka meitä", Anna huokaisi. Omassa mielessään Tom hymyili, hän oli huomannut Annan käyttävän sananvalintana monikkomuotoa. Seuraavat sanat saivat hänen hymynsä kuitenkin katoamaan: "Sinä olet hieno mies. Minä en ansaitsisi kaltaistasi."

Puuvillapelto114.jpg

"Tarkoittaako tuo sitä, ettet halua olla minun kanssani?" Tom toi ajatuksensa julki ääni täristen. Hän kyllä ymmärtäisi, mikäli Anna nyt sanoisi haluavansa olla vain ja ainoastaan Agnuksen. Tom ei vain voinut mitään sille, että hänestä tuntui kuin hän ei voisi jatkaa elämäänsä ilman jotakuta, joka antaisi vastakaikua hänen rakkaudelleen.

Puuvillapelto115.jpg

Anna näytti hätääntyvän. "Ei, ei", hän pyöritteli päätään ja asetti kätensä Tomin olkapäälle. Tomin kehon lävitse kulki lämpöaalto heti, kun Annan käsi kosketti häntä. "Minä... minä en vain koe ansaitsevani sinua. Mutta..." Tom höristeli korviaan Annan kerätessä voimia sanoa seuraavat sanansa. "... luulen, että pidän sinusta edelleen... Jonkin verran... Ja jos kerran voisin tehdä sinut onnelliseksi..."

Puuvillapelto116.jpg

Hymy nousi esiin Tomin kasvoille, kun hän veti Annaa hitaasti lähemmäs itseään. Nainen ei pannut vastaan, vaikka Tom saattoi hieman nähdä hänen silmiensä kostuvan. "Agnus ei saa koskaan tietää", Anna ajatteli. "Haluan vain saada omat tunteeni selviksi."

Puuvillapelto117.jpg

Anna säpsähti aavistuksen verran, kun tunsi Tomin laskevan käsiään. Hänen kätensä valuivat ensin vyötärölle, ja hetken päästä Anna tunsi kosketuksen pakaroillaan. Tom oli samanlainen kuin silloin ennen, kauan sitten. Ei jäänyt ollenkaan epäselväksi, miten hän tunsi tai mitä hän halusi.

Puuvillapelto118.jpg

"Hupsista", Tom totesi leikkisästi virnuillen. Anna naurahti ja painoi päänsä Tomin olalle. Hän saattoi tuntea miehen parran raapivan poskeaan. "Tiedätkö, mitä haluaisin tehdä?" Tom kuiskasi hänen korvaansa. Vieno hymy oli havaittavissa Annan kasvoilla, kun hän käänsi päänsä. "Mitä sinä haluaisit?"

Puuvillapelto119.jpg

Hellästi Tom painoi huulensa Annan huulille. Anna ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella tuosta eleestä - tätähän hän oli halunnut kokea, tämänkaltaista läheisyyttä Tomin kanssa. Jokin hänen sisimmässään huusi tämän olevan väärin, mutta Anna vaiensi tuon huudon.

Puuvillapelto120.jpg

Hän halusi pitkästä aikaa tuntea, että joku rakastaisi häntä. Anna tiesi, että Agnus varmasti rakastaisi häntä, mutta Agnus oli... Agnus oli... "Hän ei koskaan saa tietää tästä", Anna ajatteli mielessään. "Saan edes Tomin onnelliseksi..."

-  -  -  -  -

Puuvillapelto121.jpg

Anna ei voinut mitään sille, että hän oli nyt hieman iloisempi elämää kohtaan kuin vielä pari päivää sitten. Hän jaksoi paljon enemmän kuunnella pienten lastensa huutoa, kun hänen ajatuksensa olivat hänen ja Tomin yhteisessä hetkessä. Se oli vain pientä suukottelua, mutta sai Annan hyvälle tuulelle. Edelleen hänen sisällään kuitenkin tuntui olevan joku, joka käski Annaa jättämään sen viimeiseksi kerraksi. "Agnus rakastaa sinua", ääni sanoi. Anna huokaisi - kyllä hän sen tiesi, se tekikin tästä niin vaikeata. Myös Tom sanoi rakastavansa...

Puuvillapelto122.jpg

Linnea oli hänkin varsin hyväntuulinen. Hän oli nähnyt päiväuniensa aikana mitä ihaninta unta. Siinä oli ollut joku, joka ei ollut samaa luokkaa hänen itsensä kanssaan, tämä henkilö oli aivan kuin jostain... niin, unesta. Linnea tuijotti peilikuvaansa kaivon veden pinnalta. "Olisipa sellaisia ihmisiä oikeasti", hän huokaisi. Samassa hän kuuli takaansa rapinaa. Ei, se ei tullut hänen takaansa. Se tuli ylhäältä.

Puuvillapelto123.jpg

Linnea kääntyi ympäri ja tuijotti ylös, kohti taivasta. Pihakoivun latvassa hän näki jotain liikettä. Jokin tuntui jääneen jumiin. "Voin hakea tikapuut", Linnea sanoi hiljaa, tietämättä edes kenelle tai mille hän puhui. Jokin voima vastusti häntä kuitenkin lähtemästä mihinkään, hän ei voinut ottaa askeltakaan pois koivun alta, vaikka olisi halunnut. Tai ei Linnea ollut varma, halusiko hän edes poistua.

Puuvillapelto124.jpg

Linnea katsoi silmä kovana, kuinka tuo joku loikkasi alas puusta kevyesti ja sulavasti kuin eläin. "Eläin voisi ollakin", Linnea hämmästeli silmät apposen ammollaan. Tämä mies - tai niin Linnea oletti, että kyseessä oli mies - oli niin erilainen, mutta kuitenkin samanlainen... Hymyillen Linnea asetti kätensä lantiolleen. "Sinä olit unessani", hän totesi, aivan pelkästään huumorilla. Mies hymyili ja nyökäytti päätään. Ele sai Linnean hieman säikähtämään. Ei kai nyt oikeasti tämä voinut olla se sama mies?

Puuvillapelto125.jpg

"Sinä... et ole se sama..." Linnea kauhisteli ja otti askeleen taaksepäin. "Sinä... sinä vain huijaat minua!" "Jos niin sanot." Miehen huulet liikkuivat vain hieman, kun hän puhui pehmeällä äänellään. Se kuulosti Linneasta samalta kuin veden hiljainen kohina pienessä koskessa. "Jos kerran olet sitä mieltä", kuului samalla äänellä, joka oli lumonnut Linnean täysin. Se lumous esti Linnea ymmärtämästä, että mies hiljalleen katosi hänen näköpiiristään. Kun hän viimein oivalsi tuon asian, hän järkyttyi - mies oli erilaisempi kuin muut hänen tuntemansa ihmiset, mutta jotain tuttua hänessä oli... ja nyt hän oli hävinnyt. "Toivottavasti näemme vielä", Linnea huokaisi. Sitten hymy nousi hänen kasvoilleen. Hän kohotti katseensa yläilmoihin. "Me näemme vielä. Tiedän sen."

Puuvillapelto126.jpg

Anna istui hiljaa miehensä vierellä ja silitti Agnuksen hiuksia. Ne olivat niin hauraan tuntuisia. Agnus oli nyt kaikin puolin hauras, ja se pelotti Annaa enemmän kuin mikään muu. "Heräisit, rakas", Anna kuiskasi kyyneleiden tehdessä tuloaan. Anna painoi päänsä Agnuksen tyynylle. Hänen vartalonsa alkoi hytkyä samaa tahtia hänen itkunsa kanssa. Kyyneleet kastelivat tyynyn, se oli aivan kokonaan kostea.

Puuvillapelto127.jpg

Kun Anna viimein pystyi nousemaan pystyyn itkultaan, hänellä oli vähintään yhtä hauras ja haavoittuvainen olo kuin Agnuksella. Hänen päässään pyöri, eikä hän pysynyt kunnolla pystyssä. Hoiperrellen Anna käveli sängyn toiselle laidalle, kaivoi yöpaitansa esiin sängyn alta ja vaihtoi sen päälleen. Siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi nukkunut miehensä vieressä, hän oli viettänyt monta yötä oleskeluhuoneen penkillä. Vasta nyt hän tunsi olevansa riittävän voimakas tulemaan Agnuksen viereen.

Puuvillapelto128.jpg

Anna käpertyi pienelle kerälle Agnuksen viereen. Anna ei muistanut, kuinka hyvältä Agnus tuoksui, kuinka lämpöiseltä hän tuntui... Anna muisti vain Tomin. Pelkkä Tomin nimen ajatteleminen sai Annan uudelleen kyynelehtimään. Kuinka hän olikaan sattanut pettää Agnuksen luottamuksen, kun mies oli tuossa tilassa..? "Anna anteeksi", Anna itki hiljaa. "Anna anteeksi. Rakastan vain sinua."

Puuvillapelto129.jpg

Aikaisin seuraavana aamuna Anna etsi Tomin käsiinsä. "Meidän täytyy puhua", Anna sanoi vakavalla äänellä ja istuutui Tomin viereen. Tom loi Annaan kysyvän katseen, ei hän nähnyt mitään syytä keskustelemiseen. Paitsi että... "Milloin taas?" hän kysyi ovelasti ja oli koskettamaisillaan Annan reittä, kun nainen yllättäen tarttui Tomin käteen estäen sen. "Mitä nyt?" Tom kysyi hämmästyneenä. Hän vetäisi kätensä pois Annan otteesta.

Puuvillapelto130.jpg

"Minä en voi", Anna sanoi tuntien itkun jälleen kurkussaan. "Minulla on Agnus." Tomin otsa meni kurttuun, kun mies oivalsi, mitä Anna tarkoitti sanoillaan. "Haluat siis, että onneni estetään?" hän kysyi ääni pettymystä täynnä. "En, en halua. Sinun täytyy vain olla onnellinen jonkun muun kanssa." Anna ei kyennyt enää pidättelemään itkuaan. Hän ei halunnut itkeä Tomin nähden, joten hän nousi vikkelästi ylös ja kipitti pois huoneesta.

Puuvillapelto131.jpg

Kun Tom kuuli oven sulkeutuvan Annan perässä, hän löi nyrkillään pöytää. "Epäreilua!" hänen suustaan pääsi. Jälleen hänen osuutensa onneen kiellettiin, tämä oli niin epäreilua. Tom kohotti katseensa ylös. "Sinä siellä", hän sanoi jäätävällä äänellä. "Miksi sinä vihaat minua? Kyllä minullakin on oikeuteni. Anna..."

-  -  -  -  -

Puuvillapelto132.jpg

Talvi saapui ja peitti Puuvillapeltojen talon ja pihamaan valkoiseen vaippaan. Kaikki näytti ihanan sopuisalta, kaikkialla vallitsi tyyni, hiljainen rauha.

Puuvillapelto133.jpg

Talon sisällä rauha ei ollut aivan yhtä kadehdittava kuin mitä ulkoa olisi uskonut. Tom oli päättänyt, että hän hankkisi Annan itselleen keinolla millä hyvänsä, hän oli pitkällisen harkinnan päätteksi todennut, että se olisi oikein. Hän ansaitsisi saman ilon kuin muutkin. "Pidettäisiinkö hauskaa?" hän virnisti ja tarrasi kiinni Annan takamuksesta. Anna päästi kovaäänisen kiljahduksen.

Puuvillapelto134.jpg

Anna tönäisi Tomin kauemmas itsestään. "Et sinä voi tehdä noin!" hän kiljui shokissa. "Me emme voi, uskoisit. Kylässä on monia nuoria ja kauniita naisia, joista voit valita. Mutta minuun et voi koskea, minä olen Agnuksen." Tom risti kätensä rinnalleen. "Minä en halua ketä tahansa nuorta ja kaunista naista", hän sanoi päättäväisesti. "Minä haluan sinut." "Et voi..."

Puuvillapelto135.jpg

Tom ei jäänyt odottamaan Annan lauseen loppua. Hänellä oli omat tarpeensa, jotka tarvitsivat hoitoa. Niin Anna sitten pian huomasi olevansa Tomin käsivarsien ympäröimänä, miehen kädet hyväilivät hänen vartaloaan ja huulet liikkuivat hänen kaulaansa pitkin. "Ei!" Anna kirkaisi. "Älä!" Mutta Tom ei kuunnellut. Hänen mielessään pyöri vain yksi ajatus - hän halusi olla onnellinen, tyytyväinen.

Puuvillapelto136.jpg

Samanaikaisesti viereisessä huoneessa oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan havaittavissa elämää Agnuksen osalta. Annan kirkas ääni porautui hänen tajuntaansa, ja pian Agnus huomasi aukaisseensa silmänsä. Hänellä oli kylmä, hänellä oli nälkä. Hän tunsi menettäneensä paljon, hänen muistissaan oli aukkoja. Annan ääni kuului uudelleen. "Apua!" Agnus nousi ylös niin nopeasti kuin vain hänen kangistuneet jäsenensä sallivat. "Pitää... auttaa... Anna..."

Puuvillapelto137.jpg

Agnus tarttui kiinni ovenkahvasta ja painoi sen alas. Ovi avautui hitaasti. Lattialankut narisivat hieman, kun Agnus otti muutaman askeleen nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Näky, joka häntä odotti, ei miellyttänyt häntä yhtään.

Puuvillapelto138.jpg

Tom... hänen veljensä... hän... hän oli kietoutuneena sätkivän Annan ympärille. Anna yritti kaikin keinoin työntää miestä kauemmas itsestään, mutta se oli turhaa, Tom oli aivan liian vahva. "Tom!" Agnus karjaisi.

Puuvillapelto139.jpg

Tom laski Annan otteestaan samantien. Kyyneleet paluivat pitkin naisen kasvoja, kun hän horjui taaksepäin. "Mitä ihmettä sinä touhuat?" Agnus raivosi veljelleen. "En voi uskoa, että sinä... olet kuitenkin veljeni..." "Agnus, minä voin selittää..." "Selittää mitä?" Agnus keskeytti Tomin. "Selittää sen, miksi yrität raiskata vaimoni? Et kuule selitä mitään, vaan..."

Puuvillapelto140.jpg

"Raiskata?" Tom kysyi epäluuloisena. "Isoveli hyvä, ymmärsit jotain nyt aivan väärin..." "Väärin?" Agnus huusi naama vihasta punaisena. "Tuota ei voi olla ymmärtämättä väärin!" "Kyl..."

Puuvillapelto141.jpg

"Hiljaa, sinä kelvoton sika!" Agnus jatkoi pauhaamistaan. "Minä kuvittelin, että haluaisit auttaa minua, koko perhettäni. Sen sijaan haluat vain satuttaa meitä." Agnus vilkaisi syrjäsilmällä vaimoaan, joka edelleen jatkoi itkemistään. "Ulos." "Agnus, minä..." Tom yritti selittää, mutta Agnus ei antanut hänelle tilaisuutta: "Ulos, minä sanoin!"

Puuvillapelto142.jpg

Tom totteli isoveljensä käskyä mukisematta. Hän ei ollut koskaan nähnyt Agnusta tuollaisena, mies oli suorastaan pelottava. Mutta Tom vannoi erään asian, kun hän juoksi pihamaan poikki kohti tuntematonta. Hän vannoi, että hän palaisi vielä. Hänellä oli täällä asioita, jotka odottivat hoitamistaan.

Puuvillapelto143.jpg

Heti, kun Agnus näki Tomin juoksevan ulos ovesta, hän kääntyi Annaan päin. Hän näki itkusta punaiset silmät, kyyneleiden kosteuttamat posket ja onnettoman katseen. Anna otti muutaman askeleen kohti Agnusta. "Agnus..." hän kuiskasi ja kiersi kätensä Agnuksen vartalon ympärille. Agnus nosti Annan syliinsä. Hän tunsi Annan kyyneleet hartioillaan. "Ei hätää", hän yritti rauhoitella vaimoaan. "Ei mitään hätää, se kaikki on nyt ohitse."

-  -  -  -  -

Puuvillapelto144.jpg

Ilo nostattaa mielialaa aina, kun sitä ilmenee. Erityisesti vaikeina hetkinä, kuten nyt. Mattiaksen ja Rebekan syntymäpäivät sattuivat juuri oikeaan hetkeen, koskaan aiemmin siitä ei olisi riemuittu näin.

Puuvillapelto145.jpg

Puuvillapelto146.jpg

Mattias Puuvillapelto.

Puuvillapelto147.jpg

Puuvillapelto148.jpg

Rebekka Puuvillapelto.

Puuvillapelto149.jpg

Linnea piti juttutuokioista Rebekan kanssa. Rebekalla oli joistain samankaltaisia näkemyksiä kuin LInnealla itsellään. Lisäksi pikkusisko oli vilpittömän kiinnostunut siitä salaperäisestä miehestä, joka oli jonkun aikaa sitten ilmaantunut tontille - sekä myös kadonnut sieltä. "Kun näet hänet, lupaathan pyytää minut tapaamaan häntä?" Rebekka pyysi ja katsoi Linneata anovien silmin. Linnea naurahti. "Katsotaan."

Puuvillapelto150.jpg

Keskustelu Rebekan kanssa sai sen merkillisen miehen palaamaan Linnean mieleen entistä elävämpänä muistona. Mies oli näkynyt monta kertaa Linnean unissa. Hän ei ollut koskaan puhunut niissä, vain vilkuillut jostain kaukaa. Se tuntui niin todelliselta se hänen läsnäolonsa. "Odotan sinua", Linnea huokaisi. "Tahdon tavata sinut niin pian kuin mahdollista."

Puuvillapelto151.jpg

Linnea valvoi edelleen kovasti pikkusisaruksiensa tekemisiä. Jossain hänen takaraivossaan kummitteli ajatus siitä, että jos hän jättäisi kaksoset liian pitkäksi aikaa itsekseen, joku saattaisi ilmaantua tekemään jotain pahaa näille viattomille lapsille. Linnea oli siitä melkein yhtä varma kuin siitä, että hän tapaisi sen salaperäisen miehen pian. Mutta miksi kukaan haluaisi kostaa Mattiakselle tai Rebekalle, sitä Linnea ei käsittänyt, vaikka ajatus oli hänen omansa. "Kaunista jälkeä", Linnea hymyili ja hieroi mattoa kutovan Rebekan hartioita. "Osaat tämän paljon paremmin kuin minä."

Puuvillapelto152.jpg

Talvipakkaset olivat kireitä. Perheen kasvimaa oli muutenkin jäänyt hieman taka-alalle kaiken viimeiaikaisen jälkeen. Nyt, kun Anna viimein muisti sadon, oli liian myöhäistä. Ja ruokavarasto alkoi jo tyhjentyä...

Puuvillapelto153.jpg

Agnus oli jo paljon paremmassa kunnossa kuin vielä muutama päivä sitten. Aivan täydellisenä hänen vointiaan ei kuitenkaan voinut pitää, väsymys saattoi kestää pitkään ja saapua nurkan takaa aivan yllättäen.

Puuvillapelto154.jpg

Niinä hetkinä, kun Agnus oli jalkeilla, hän vietti aikaansa lastensa kanssa. Erityisesti Mattias löysi itsensä usein isänsä seurasta, mutta ei se häntä haitannut. Häntä vain pelottivat isän puheet siitä, että jonain päivänä, hänen pitäisi olla tilan isäntä. "Minäkö?" Mattias kummasteli. "Isä, ei se ole mahdollista, minä en ikinä pärjäisi..." Agnus soi pojalleen lämpimän hymyn. "Voi, kyllä sinä pärjäät, poikani. Minä tiedän sen."

Puuvillapelto155.jpg

Rebekka alkoi kärsiä univaikeuksia. Hänen oli vaikea päästä uneen, ja ikään kuin siinä ei olisi riittävästi, uneen päästyään hän näki painajaisia. Painajaisia, joita Rebekka ei olisi toivonut koskaan näkevänsä. "Älä..." hän mutisi. "Mene pois... Et saa... Setä..."

-  -  -  -  -

Puuvillapelto156.jpg

Talven tullen pihalle lentäneet vanhat ilmoitukset ja muut paperit erottuivat maasta entistä paremmin valkean lumipeitteen ansiosta. Linnea siivosi pihaa jo kolmatta päivää, ja aina kaikkea tuntui löytyvän lisää. Tuona päivänä Linnea kiinnitti huomiota erääseen paperikasaan heidän talonsa pihalla. Tyttö kumartui poimiakseen ne.

Puuvillapelto157.jpg

Päällä oli piirroskuvia, hieman sotkuisia, mutta kyllä Linnea niistä selvän sai. Linnea selasi kuvia lävitse. Kun hän löysi kolmesta kuvasta erään samanlaisen tekijän, hän jähmettyi paikalleen. Nämä kuvat... joku oli piirtänyt ne hänen viimeöisestä unestaan, Linnea muisti niistä juuri nämä tapahtumat! Linnea heitti piirroksia maahan käydessään pikaisesti ne kaikki läpi. Viimeisenä, pinon alimmaisena, ei ollut kuvaa. Se oli tyhjä paperi. Tai ei aivan. Siihen oli kirjoitettu pienellä, vasemmalle kallistuvalla käsialalla yksi ainoa sana. "Tänään".

Puuvillapelto158.jpg

"Tänään." Sana askarrutti Linnean mieltä pitkään. Jossain vaiheessa hän tajusi jotain, mitä hänen olisi pitänyt olla ajatellut jo ensimmäisenä, se oli niin loogista. "Se mies", Linnea sihahti. "Hän se on varmasti."

Puuvillapelto159.jpg

Linnea riensi pimentyneeseen ulkoilmaan. Ulkona tuuli hieman, mutta Linnea ei välittänyt tuosta kylmästä viimasta, hänen katseensa oli kiinnittynyt johonkin. Johonkin, joka seisoi heidän pihassaan.

Puuvillapelto160.jpg

Linnea otti askeleen, toisen ja vielä kolmannenkin. Kun hän otti vielä muutaman lisää, hän seisoi tuon miehen edessä. Miehen kasvoilla oli mitä lämpimimmän näköinen hymy. Hän kohotti kätensä ja vilkutti. "Hei", tuo veden lailla soliseva ääni sanoi. "Sinä halusit tavata."

... ja valmis! Paikoitellen hyvin tönkköä tekstiä, koska ajatus katkeili ja mielessäni pyöri vain yksi ajatus - "pakko saada valmiiksi". Nyt toivon todella, että piditte edes jollain tavalla lukemastanne. Kappas vain, onpa nyt ensimmäinen kierros tehtynä. Seuraavaksi palaammekin kuningasperheeseen, nähkäämme sitten... joskus...

keskiviikko, 6. toukokuu 2009

Elossa ollaan!

Pyydän anteeksi jo nyt siitä, että päivitys on venynyt - eli anteeksi, anteeksi aivan hirvittävästi!

Moni varmasti jo tietää, että olen tänne jo tekemässä osaa. Tämänhetkinen tilanne on se, että osa on pelattu, ja kirjoitus olen saanut valmiiksi melkein 80 prosenttia. Tekemistä on siis kuitenkin vielä.

Sitten se ikävä uutinen. Kaikilla koululaisilla on nyt edessään jokakeväinen koeruuhka, myös minulla. Tässä parille viikolle on tyrkätty sen verran moni koe, etten välttämättä saa osaa hetkessä kirjoitettua loppuun. Varsinkaan, kun yritän satsata todella paljon tekstin laatuun. Se lienee vähintä, mitä voin yrittää tehdä tämän tauon jälkeen. Tiedä sitten, millainen lopputulos sitten lopulta on.

Eli ei hätää, osa tulee, vaikkei sitä heti uskoisikaan :-----------) Toivon kärsivällisyyttä, vaikken sitä ansaitsikaan.

~ Chimmyy ja Ruskalaakson väki

sunnuntai, 22. maaliskuu 2009

Osa V - Kaskimetsä

Voi apua... Anteeksi. Ei todellakaan ollut tarkoitus, että tämän osan tulemiseen menisi näin kauan. Niin vain kävi, kiitos muiden kiireideni ja Kaskimetsän perheellä pelaamiseen kohdistuneen innon laantuminen. Mutta mitäpä minä tässä selittelen, se on kuitenkin oma syyni, että kuukausi tässä vierähti. Tähän osaan yritin saada melko paljon lavastettuja tilanteita. Pyydän anteeksi siitäkin. En vaan osaa lavastaa ;DD Suuri heikkouteni. Toivon mukaan kuitenkin pystytte elämään asian kanssa ^^



-  -  -  -  -

(kuvia 124 kpl)

-  -  -  -  -



Esittelyosasta oli jäänyt Kaskimetsien talon kuva pois, koska olin unohtanut ottaa sen. Tässä perheen asunto kuitenkin näkyy. Kaskimetsien kasvimaa on lähes tulkoon yhtä suuri kuin Soranietoksien, joten hengissä pysytellään.



Suurehkon kasvimaan hoito oli kovaa. Lähes tulkoon kaikki Adolfin aika meni tomaattien hoitamiseen. Jokin tuntui aina menevän vikaan, ja tämä sato, jonka Adolf tällä kertaa istutti, oli kolmas. Kaksi edellistä olivat jo ehtineet kuolla ennen kuin olivat kunnolla nousseet esiin maasta.



"Sandra..." Lotte aloitti varovasti keskustelua. "Voisitkohan tänään tulla kanssani Soranietoksille? Minun pitäisi ostaa hieman uutta kangasta uuteen yöasuun." Sandra ei aluksi vastannut mitään, popsi vain mössöä, jota heidänkin perheessään syötiin. Sitten hän käänsi katseensa äitiinäs. "En minä jaksa", hän sanoi, laski kulhonsa kovaäänisesti pöydälle ja poistui vikkelästi huoneesta.



Sandra meni omaan huoneeseensa ja alkoi ajankulukseen pomppia sänkynsä päällä. Vai että kaupoille... mitä hänen äitinsä oikein kuvitteli? Ei hän moista jaksaisi, ja se oli muutenkin äidin töitä. "Toisaalta..." Sandra sanoi yhtäkkiä ja istahti sängyn päälle. "Voisin nähdä sen kauppiaan pojan." Sandra juoksi kiinni äitinsä, joka oli jo melkein kadonnut näköpiiristä. "Minä taidankin tulla mukaan."



Parin tunnin päästä Lotte ja Sandra palasivat. Adolf oli jo odottamassa vaimoaan. "Lotte", hän sanoi nopeasti. "Puhutaan." Lotte huokaisi. Adolfin äänessä oli juuri nyt se sävy, ettei kannattaisi pistää vastaan. Niinpä Lotte kääntyi ympäri ja katsoi suoraan miehensä silmiin.



"Mitä?" hän kysyi. "Älä viitsi painostaa Sandraa", Adolf sanoi vihaisesti. "Jos hän ei halua tulla ostoksille kanssasi, älä pakota häntä." "Mutta hän halusi itse..." Lotte yritti sanoa väliin, mutta Adolf ei tuntunut kuulevan. "Sandra on siinä iässä, ettei kannata pakottaa häntä yhtään mihinkään", Adolf motkotti. "Sinä et tunnut tietävän sitä, joten ole hyvä, ja anna tytön olla rauhassa!"



Lotte meni aivan hämilleen Adolfin sanoista. Hänkö pakottaisi Sandraa johonkin, ei missään tapauksessa. Hän oli jo näinä vuosina oppinut, että siinä missä kannatti antaa Adolfin tehdä niin kuin hän itse halusi, kannatti myös Sandran antaa tehdä omat päätöksensä. Niin olisi parempi kaikkien kannalta.



Sandra avusti mieluusti isäänsä kasvimaalla. Tällä kertaa, kun jouduttiin istuttamaan jo neljäs sato - se edellinen oli kuollut sekin - Sandra sai itse istuttaa muutamat siemenet. "Näistä kasvaa minun omat tomaattini", Sandra pohti mielessään ja taputti maan tasaiseksi siementen päältä.



Kun istutustyöt oli saatu tehdyksi, Sandra nykäisi varovasti Adolfia tämän hihasta. "Isä?" hän kysyi. Adolf kääntyi ympäri. Hän katsoi kysyvästi tytärtään. "Saanko kysyä, kenen kanssa menen naimisiin?" Ulkoisesti Adolf ei näyttänyt hämmennystään Sandralle, mutta mielessään hän virnuili. Kaikkea tuo tyttö jo miettikin. "En tiedä vielä", Adolf vastasi. "Mutta voin luvata, että yritän saada sinut mahdollisimman korkeatasoiseen perheeseen.

-  -  -  -  -



Lotte tunsi olonsa kotonaan kovin ulkopuoliseksi: Adolf tai Sandra eivät välittäneet hänestä ja viihtyivät kaksistaan. Lotesta tuntuikin, että kaikista mukavinta oli, kun hänen rakas ystävänsä Anna saapui kyläilemään hänen luonaan. "Sinua on aina niin mukava nähdä", Lotte hymyili ja halasi ystävätärtään lämpimästi. "Niin sinuakin", Anna sanoi. "Kuinka voit?"



"Hyvin olosuhteet huomioon ottaen", Lotte sanoi ja huokaisi raskaasti. "Tänään Adolf väitti, etten muka osaa käsitellä Sandraa oikein." "Mutta sinähän olet tytön äiti..." Anna henkäisi. "Äiti. Adolf on isä. Hän... hän luultavasti uskoo kaiken tyttöä koskevan olevan hänen päätettävissään."



"En tajua, kuinka kestät Adolfia", Anna sanoi äkkiä. "Anteeksi, en olisi luultavasti saanut edes sanoa noin..." "Älä turhaan anteeksi pyytele", Lotte sanoi ja pakotti kasvoilleen hymyn. Itsekseen hän pohti samaa: kuinka ihmeessä hän saattoi elää saman katon alla Adolfin kanssa?



Samaan aikaan kun Lotte hyvästeli Annaa, Adolf huomasi aamiaisen jäljiltä pöydälle jääneen kulhon. Mössö oli nopeasti pilaantuvaa ruokaa, joten annoksen ympärillä pyöri jo kärpäsiä. "Saamarin eukko", Adolf mutisi katsoessaan raivoisin silmin mössökulhoa. "Eikö se voi siivota täällä?"



Kuin sattumalta Lotte sattui juuri tuolloin astumaan sisään. "Lotte!" Adolf karjaisi. "Minkä ihmeen takia sinä et hoida hommiasi?" Lotte katseli pelästyneenä miestään. "Mitä..?" hän aloitti, mutta tälläkään kertaa hän ei voinut puhua loppuun. "Tarkoitan tätä!" Adolf karjui ja osoitti sormellaan likaista pöytää. Lotte katsoi kulhoa ihmeissään. "Aion juuri siivota sen..." hän sanoi.



"Ai että kohta olisit jo ollut tekemässä töitäsi?" Adolf kysyi ivallisella äänellä. "Kuulehan, nainen, se olisi pitänyt olla jo hoidettu!" "En ehtinyt", Lotte sanoi puolustuksekseen, vaikka hänestä tuntuikin, että se olisi aivan turhaa.



Adolf sulki korvansa Loten puheilta. Tuo nainen, hänen vaimonsa... häntä otti juuri nyt niin paljon päästä, ettei voinut edes uskoa. Minkä takia juuri häntä piti rangaista tuollaisella naisella, joka ei käsittänyt, mikä naisen rooli perhe-elämässä oli?



"Voin siivota pöydän nyt heti", Lotte ilmoitti toivoen saavansa sillä tämän keskustelun päätökseen. "Sen jälkeen voimme jatkaa elämäämme ja unohtaa tämän pienen välikohtauksen..." "Unohtaa?" Adolf kysyi. Raivo hänen sisällään tuntui vain kasvavan. Hän halusi saada tuon naisen tuntemaan nahoissaan, ettei moisia "unohduksia" enää saisi jatkossa tulla.



Adolf kiskoi yllättäen Loten aivan kiinni omaan vartaloonsa. Lotte säikähti tuota elettä suunnattomasti, ja vähältä piti, ettei hän olisi kirkaissut. "Adolf, mitä sinä oikein teet?" hän kysyi hädissään.



"Pidä nyt vain se suusi kiinni", Adolf ärähti ja painoi huulensa Loten huulia vasten. Loten teki mieli oksentaa, kirkua, juosta pois... Häntä pelotti ja kauhistutti ajatus siitä, mitä oli tulossa. Hän yritti rimpuilla irti Adolfin otteesta, mutta katui sitä melkein saman tien, kun Adolf vain tiukensi otettaan ja alkoi kiskoa häntä makuukammarin puolelle.



Adolf paiskasi Loten sängyn päälle hyvin kovakouraisesti. "Älä..." Lotte vinkaisi pelokkuus äänestään huokuen. Adolf asettui Loten päälle. "Hiljaa!" hän karjaisi ja puristi Loten kättä niin lujasti, ettei mustelmilta voitu välttyä. Lotte puri hammastaan. Tämä ei todellakaan tuntunut mukavalta.

-  -  -  -  -



Lotte oli aivan hajalla Adolfin tekojen jälkeen, sekä henkisesti että fyysisesti. Kuitenkin hänen täytyi jaksaa tehdä kaikenlaista, kuten laittaa ruokaa sille sialle, joka juuri nyt nukkui onnessaan heidän yhteisessä vuoteessaan. Elämä oli niin epäreilu häntä kohtaan.



Kun ruoka oli valmista ja Adolf ja Sandra kävivät pöytään, Lotte ei jäänyt heidän seurakseen. Hän ei vain voinut olla samassa tilassa Adolfin kanssa. Hän meni makuuhuoneeseen, sulki oven perässään ja istui lattialle nojaten vaatekaappiin. Lotte nosti katseensa ylöspäin. "Miksi minä?" hän kysyi. Hän räpytteli silmiään, jotta kyyneleet eivät tulisi näkyviin. Mutta hän ei voinut sille mitään. Pian hän itki vuolaasti kuin vesiputous.



Sen puoleen Adolf kuin Sandrakaan eivät tienneet Loten tunteenpurkauksesta viereisessä huoneessa. Adolf keskittyi murehtimaan sitä, kuinka osaamattoman vaimon hän oli saanutkaan. Sandra selitteli omiaan, eikä Adolf oikein jaksanut kuunnella tyttärensä höpinöitä. Ainakaan ennen kuin hän erotti puheen seasta sanan "prinsessa Ulrika".



"Ulrika?" Adolf toisti kiinnostuneena. "Mitä hänestä?" "Tapasin hänet, kun olimme äidin kanssa ostamassa kangasta", Sandra selitti. "Hän oli siellä myös. Me juttelimme paljon ja lupasimme tavata toisiamme silloin tällöin." Adolf huokaisi. Sandra kyllä tajusi oman parhaansa, ystävystyi jopa kuninkaallisen kanssa. Toisin kuin eräs vaimo...



Sandra hoiti mielellään puutarhaa, vaikkei hänen isänsä olisi käskenytkään häntä siihen puuhaan. Se rauhoitti mieltä, ja samaan aikaan pystyi miettimään, että mitä sitä olikaan tapahtunut. Hän oli ihastunut entistä enemmän siihen kauppiaan poikaan... Hän oli tehnyt tuttavuutta hyvin korkeatasoiseen ihmiseen...

-  -  -  -  -



Lotte oli varsin useasti alkanut vierailla helpotushuoneessa oksentamassa. Muutenkin hänellä oli ollut huonoa oloa ja sen sellaista. Tämä muistutti hyvin paljon sitä aikaa, kun hän oli odottanut Sandraa. Siitä oli monta vuotta, mutta hän muisti oireensa kuin eilisen.



Monen tunnin pohtimisen jälkeen Lotte oli tullut siihen tulokseen, että hän oli raskaana. Adolfille, luonnollisesti. Se ajatus tuntui pelottavalta, vaikka tietysti hän oli iloinen lapsen saamisesta, mutta Adolfille... Lottea myös pelotti. Hänellä oli huono olo. Hänellä oli huono olo vielä sen lisäksi että oli raskaana. Se tosin johtui siitä, että hän ei ollut syönyt juuri ollenkaan tai nukkunut hyvin. "Toivottavasti tämä tunne ei välitä lapselle", Lotte huokaisi.



Ei mennyt kuitenkaan kovinkaan kauaa, kun Lotte alkoi tuntea vatsassaan... jotain. Hän ei tiennyt, mitä se oli, mutta oikealta se ei tuntunut. Lotte piteli vatsaansa. "Ei..." hän kuiskasi ja tunsi, kuinka kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.



Hän oli saanut keskenmenon, ennen kuin raskaus oli edes näkyvissä. Jälleen Loten mielessä pyöri se yksi ja ainoa kysymys - miksi? "Minkä takia Jumala rankaisee minua?" hän itki sekä itsensä että lapsen takia. "Mitä pahaa olen tehnyt?"



Lotte ei viitsinyt puhua kenellekään siitä, että oli edes ollut raskaana. Ei kukaan kuitenkaan välittäisi, ainakaan kukaan, joka asui tämän talon seinien sisällä. Annan kanssa hänen täytyisi puhua, mutta ei nyt. Nyt hän halusi levätä.



Pari päivää Lotte kulutti suurin piirtein vain ja ainoastaan makoilemalla sängyn pohjalla. Pian hän kuitenkin tajusi, että hänen täytyisi nousta ylös. Töitä oli kasautunut suunnattomasta, ja mikäli niitä ei pian hoidettaisi, Adolf nostaisi metelin. Loten aavistukset kävivätkin myöhemmin toteen, kun Adolf sattui yllättämään hänet, kun hän oli siivoamassa helpotushuonetta. "Vai ollaan sitä vihdoinkin noustu ylös?" kuului Adolfin ivallinen ääni Loten selän takaa.



"Minä..." Lotte oli jo vähällä sanoa keskenmenostaan, mutta vaikeni. "Minua väsytti." "Vai että väsytti meidän pikkuista?" Adolf sanoi ja pyöritteli silmiään. "Meidän tilanteessamme väsyttäisi ketä tahansa, Lotte! Koko ajan täytyy miettiä, mistä saisi tingittyä, kun rahaa ei ole. Ei voi mitään, väsyy pakostakin."



"Adolf, sitä täytyy myös levätä työn ohella", Lotte melkein itki. "Perhana!" Adolf karjaisi ja löi nyrkillään omaa kättään. "Nainen, sinun pitäisi jo olla oppinut kestämään työnteko. Ja mitä sinä siinä kyynelehdit? En käsitä, miksi minulle on annettu tuollainen... tuollainen vaimo!" Adolfin äänestä huokui raivo. Se sai Loten pelkäämään suunnattomasti. "Minä en tiedä, miksi minulle on annettu mies, joka ei ymmärrä minua", Lotte vinkaisi. Tuon kuuleminen oli Adolfille liikaa. Hän kohotti kätensä ja löi Lottea poskelle. Lujaa.



Lotte kohotti kätensä sillä kohtaa poskea, johon Adolf oli lyönyt. Kyyneleet tunkivat väkisin esiin. "Adolf..." hän kuiskasi ääni väristen. "Adolf, pyydän anteeksi, etten ole tehnyt mitään. Mutta... minä sain... keskenmenon. En kertonut, koska... en uskaltanut. Ja raskaus ei edes näkynyt, joten ajattelin, että voisi olla parempi, jos et tietäisi."



Lotte seisoi hetken aikaa hiljaa itkien, mutta tuli sitten siihen tulokseen, ettei enää voisi katsoa Adolfia. Hän halusi nyt itkeä kaiken surunsa ja kipunsa pois, yksin ja rauhassa. Niinpä hän käveli haparoivin askelin ulos huoneesta jättäen hämmentyneen Adolfin tuijottamaan hänen peräänsä.



Adolf oli järkyttynyt kuultuaan Loten keskenmenon, hän todella oli järkyttynyt. Käytännöllisesti katsoenhan hän oli menettänyt lapsen. Se oli varmasti hirvittävin asia, jonka vanhempi saattoi kuulla. Olihan kyseessä melko pieni lapsi, mutta lapsi se oli kuitenkin. Ja sehän olisi voinut olla poika...



Ruokapöydässä istuva Lotte hätkähti, kun Adolf yllättäen istahti hänen viereensä. "Anteeksi", Adolf sanoi. "En tiennyt. Toivon kovasti, että olisit kertonut minulle." Lotte nosti varovasti katseensa mössöstään.



"Saat anteeksi", hän sanoi ja pakotti kasvoilleen hymyn. Se oli todella vaikeaa. Hän ei nimittäin millään kyennyt uskomaan, että Adolf oikeasti oli pahoillaan siitä, että oli lyönyt häntä tai siitä, että oli raivonnut hänelle. Mutta tässä tilanteessa oli parasta vain nyökytellä päätään, ettei Adolf saisi mitään uutta päähänsä.



Sandra ol aivan yllättäen alkanut ottaa osaa kotiaskereiden hoitoon. Hän halusi opetella hyväksi vaimoksi. Se ei tarkoittanut välttämättä sitä, että kun Sandra jonain päivänä olisi talon emäntä, hän tekisi töitä. Se tarkoitti enemmänkin sitä, että hän halusi näyttää toivottavasti tulevan miehensä edessä ahkeralta. Se toisi varmasti plussaa hänelle.



Vaikka Sandra auttoi kotitöissä, ei Lotte voinut aivan koko aikaa lepäillä. Hänelläkin oli tehtävää. Erityisen tarkasti Lotte piti huolen siitä, ettei ruokailun jälkeen jäänyt likaisia astioita pöydälle. Hänellä oli suorastaan traumaattisia kokemuksia siitä, mitä tapahtuu, jos astiat sattuisivat jäämään siihen.



Oli Lotella aikaa myös Annan tapaamiseen. Anna oli hyvin tärkeä ystävä, varsinkin näinä hetkinä. Annalla oli kokemusta siitä, miltä oikeasti tuntui keskenmenon jälkeen - raukka kun oli joutunut kestämään sen jo kahdesti. Välillä Lotesta tuntui, ettei kukaan muu ymmärtänyt häntä kuin Anna, joten Annasta oli suurta apua hänelle.



"Millainen olosi on?" Anna kysyi. Hän oli selvästikin aidosti huolissaan Lotesta, Lotte tiesi sen. "Ihan hyvä", Lotte vastasi hartioitaan kohauttaen. "Kai. Adolf pyysi anteeksi sitä, että oli huutanut minulle ja..." Lotte epäröi hetken, pitäisikö hänen kertoa Adolfin lyömisestä Annalle, mutta vain hetken. "... ja sitä, että löi minua."



Anna hätkähti kuullessaan tuon. "Löi sinua?" hän toisti. Lotte nyökkäsi. "Ei kukaan täysjärkinen mies voi tehdä sellaista naiselle, joka on juuri saanut keskenmenon!" "Adolf voi", Lotte kuiskasi hiljaa ja pidätteli muutamaa kyyneltä, jotka yrittivät vieriä hänen kasvoilleen.



"Missä miehesi on?" Anna kysyi vakavalla äänellä ja risti kätensä rintansa päälle. Lotte räpytteli hämmästyneenä silmiään. "Sisällä talossa, luulisin", hän vastasi ja katsoi kysyvästi Annaa. "Mitä sinä oikein..?" "Puhun Adolfille", Anna tokaisi, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti taloa nokka pystyssä. "Anna! Älä..." Lotte yritti estää ystäväänsä, mutta Anna ei kuunnellut.



Anna marssi määrätietoisena Adolfin luokse. "Kuinka kehtaat?" hän tivasi mieheltä ja iski kätensä lanteilleen. Adolf katsoi kummissaan Annaa, joka kulmat kurtussa katsoi häntä itseään. "Naiselle keskenmeno on hirvittävä kokemus, ja sinä - mokoma sika - alat vielä hakkaamaan siinä! Tiedätkös, se on hyvin röyhkeätä käyttäytymistä!"



Adolf ymmärsi vihdoin, mistä Anna oikein huusi hänelle. "Tiedoksesi vain, että olemme Loten kanssa jo sopineet asiasta. Toisekseen se on meidän välinen asiamme, joka ei todellakaan kuulu sinulle!" Anna aukaisi suunsa sanoakseen pari tarkkaan harkittua sanaa Adolfille, mutta Adolf vaiensi hänet toteamalla tiukasti: "Ulos."



Lotte oli vaivihkaa hiipinyt sisälle. Kun Adolf oli varmistanut, että Anna oli kadonnut näköpiiristä, hän kävi vaimonsa kimppuun. "Miksi menet kertomaan meidän kahden välisiä asioita naapurin eukolle?" hän tiuskaisi ja laittoi kätensä puuskaan. Lotte hätkähti. "Minä... minä yritän ymmärtää tapahtunutta", Lotte sanoi itku kurkussa - jälleen kerran. "Anna on ystäväni ja... hänelle puhuminen auttaa."



Hetken aikaa huoneessa oli aivan hiljaista. Sitten, aivan yllättäen, Adolf tarttui kiinni Lotesta. Ei ollenkaan kovakouraisesti, vaan pikemminkin hellästi ja huomaavaisesti. "Kyllä minä ymmärrän", Adolf sanoi ja silitti Loten poskea. "Anna anteeksi. Olen todellinen hölmö." Lotte hymyili vaisusti ja nyökkäsi.



Tiskatessaan astioita ruokailun jäljiltä Lotte ei voinut olla pohtimatta Adolfia. Se mies jaksoi olla niin vaikea käsittää. Ensin raiskaa, sitten lyö ja lopuksi pyytelee anteeksi huutaen raivoissaan siinä samalla. Adolf osasi tehdä hänen elämänsä niin vaikeaksi. Lotte huokaisi ääneen. "Kyllä minä selviän", hän sanoi itselleen.



Lotte päätti ottaa pienet päivätorkut. Astellessaan makuuhuoneeseen hän huomasi Adolfin makaavan sängyn päällä. Lotte oli jo juoksemaisillaan pois paikalta, kun jokin sitten sai hänet käymään sängyn päällä. Hän ei itsekään oikein tiennyt, miksi hän teki niin. Mutta ehkäpä hänen ei ollut tarkoituskaan tietää sitä.



Sinä iltana Lotte nautti pitkästä aikaa Adolfin läheisyydestä. Mies oli lempeä, eikä ollenkaan kovakourainen. Tuollaisia hetkiä Lotte kaipaisi elämäänsä useamminkin.



Lotte heräsi keskellä yötä. Hän oli nähnyt painajaista. Unessa hän oli suurperheen äiti, ja aivan varoittamatta Adolf oli häipynyt hänen lastensa kanssa. "Onneksi se oli vain unta", Lotte huokaisi silmiään hieroen. Hän vilkaisi olkansa ylitse ja odotti näkevänsä hiljakseen nukkuvan Adolfin. Mutta toisin kävi. Vuoteessa ei ollut ketään.



Lotte ei enää saanut unen päästä kiinni, joten päätti nousta ylös. Vaihtaessaan vaatteita Lotte päätteli, että myös Adolf oli herännyt johonkin - ehkä painajaiseen, ehkä tarpeeseen päästä käymään helpotushuoneessa. Hän sai nyt vaatteet ylleen ja päätti mennä tekemään itselleen hieman syötävää. Ovi oli kuitenkin lukossa, eikä se suostunut aukeamaan. Lotte koputti varovasti ovea. "Huhuu? Onko siellä ketään? Tämä ovi..." Lotte yritti vielä avata ovea, mutta turhaan. "... on lukossa."



Oven toisella puolella seisoi Adolf. Hänen kasvoillaan komeili pirullinen hymy. "Terävästi havaittu, kultapieni", hän sanoi ja koputti rystysillään ovea. "Eikä se aivan heti aukeakaan. Saat hieman miettiä siellä, mistä kannattaa puhua ja mistä ei."



Loten silmät täyttyivät jälleen kyyneleistä. Hän seisoi seinän vieressä siihen nojaten ja antoi vartalonsa hiljalleen vajota lattialle. Tämä ei voinut olla totta, hän oli lukkojen takana omassa kodissaan. "Adolf... minä oikeasti luotin sinuun", Lotte nyyhkytti ja painoi pään käsiinsä. Häneen sattui juuri nyt todella pahasti, hän oli aivan rikki.



Sandra ei voinut olla huomaamatta isänsä tekosia. "Miksi äiti on tuolla lukittuna?" hän kysyi ihmeissään, voimatta ymmärtää sitä, miksi hänen isänsä oli tehnyt noin. "Äitisi tarvitsi pienen opetuksen siitä, mikä on hänen omaksi parhaakseen ja mikä ei", Adolf sanoi ja hymyili tyttärelleen. Sandra ei kyllä tiennyt, hymyilyttikö häntä. Kyllä tuo oli melkoisen epäreilua hänen äitiään kohtaan.



Adolfin mielestä tässä järjestelyssä oli yksi huono puoli: hän ei päässyt nukkumaan oikeaan sänkyyn, vaan hänen täytyi tyytyä oleskeluhuoneen kovaan tuoliin. Kyllähän siinäkin pystyi nukkumaan, niin Adolf ainakin vakuutteli itselleen koko ajan. "Pääasia on kuitenkin se, että Lotte oppii, ettei elämä aina päästä helpolla", hän murahti asettuessaan penkin päälle.

-  -  -  -  -



Sandra oli pitkään miettinyt, mikä olisi hänen kantansa hänen isänsä tempaukseen. Lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että se oli väärin. Äiti oli ehkä tehnyt virheitä, mutta tuollainen rangaistus niistä ei ollut oikeutettu. Yllätyksekseen Sandra huomasi säälivänsä äitiään.



Aikansa kuluksi Lotte selaili erästä kirjaa, jota hänellä oli tapana säilyttää vaatekaapin ylähyllyllä. Tuo kirja oli kulkenut hänen suvussaan jo vuosia, ja sen sivuilla oli useita piirroksia, jotka kertoivat hänen sukunsa vaiheista - Loten oma suku oli lahjakasta piirtäjäsukua, mutta kirjoitustaito tyssäsi yleensä omaan nimeen. Lotte kävi sivuja läpi, kunnes törmäsi kuvaan, jossa oli nuori tyttö sylissään pieni käärö. Lotte silitti sormellaan tuota kuvaa. Kyynel vierähti jälleen kerran hänen poskelleen. Hänkin halusi vauvaa niin kovasti...



Loten toive toteutui nopeammin kuin hän ehti edes sitä tajuta. Hänen ja Adolfin yhteinen yö oli näköjään johtanut raskauteen, koska Loten vatsa oli kasvanut melko suuriin mittoihin. Aivan ensimmäiseksi Loten mielen valtasi suunnaton ilo - hän saisi nyt sen toivomansa lapsen! - mutta melko pian hän palasi takaisin maan pinnalle. Tai itse asiassa lukittuun huoneeseen.



"Adolf!" Lotte huhuili miestään oven edessä. "Adolf, me saamme lapsen! Olen raskaana!" Vastausta ei kuulunut, vaikka Lotte odotti kuinka kauan. "Adolf? Adolf, kuuletko sinä minua? Saamme lapsen."



Adolf ei ollut kuulemassa Loten sanoja. Sen sijaan Sandra oli. Tyttö söi kaikessa rauhassa mössöään, kun hän sitten kuuli äitinsä sanat "olen raskaana". Odottiko hänen äitinsä siis lasta? Hänhän saattaisi saada pikkusiskon tai -veljen. Mutta... selviäisikö lapsi äidin vatsassa, jos äiti oli lukkojen takana?



Syötyään oman ruokansa Sandra laittoi mössöä toiseen kulhoon ja käveli vanhempiensa makuukammarin ovelle. Hän hengitti syvään ja tiirikoi oven auki - se oli taito, josta Sandra oli hyvin ylpeä. Hän avasi oven varovasti. Yhtä varovaisesti hän hiipi nukkuvan äitinsä luokse ja laski kulhon yöpöydälle. Kuului pieni kolaus, kun kulho laskeutui pöydän päälle. Se riitti aivan hyvin herättämään Loten. "Sa-sandra?" hän kysyi silmiään hieroen. "Ajattelin, että sinulla voisi olla nälkä", Sandra sanoi nopeasti.



Sen sanottuaan Sandra kääntyi ympäri ja poistui huoneesta. Lotte katsoi hämmentyneenä tyttärensä perään. Hetken aikaa hän vain makasi ääneti vuoteella, mutta sitten hän tunsi pakottavaa tarvetta kokeilla avata ovea. Lukossa jälleen. Lotte huokaisi ja palasi takaisin sängylle. Hänen katseensa eksyi mössökulhoon. "Melko suloista Sandralta", Lotte hymyili ja otti kulhon syliinsä.



Tämänkertainen tomaattisato oli jotenkin selvinnyt hengissä siihen vaiheeseen saakka, että se voitaisiin kerätä. Adolf sattui tuolloin olemaan torilla, joten tehtävä jäi Sandralle. Eipä tyttönen pistänyt ollenkaan pahaksi sitä, että pääsi pitkästä aikaa touhuamaan puutarhassa.

-  -  -  -  -



Loten raskaus eteni huimaa vauhtia. Hänen vatsansa oli jo kovin suuri. "Toivottavasti siellä on kaikki hyvin", Lotte puheli vatsalleen ja silitti sitä. Keskenmenon jälkeen hän oli ollut erityisen varovainen huolehtiessaan itsestään, ja tämä uusi raskaus jatkoi samaa linjaa. Mutta siitä huolimatta Lottea pelotti. Voisiko lapsi syntyä terveenä?



Lotte päätti jälleen kerran yrittää saada yhteyden Adolfiin. Hän kävi istumaan lattialle aivan oven eteen. "Adolf?" hän huusi oven toiselle puolelle. "Adolf, enkö voisi päästä täältä pois? Adolf-kiltti... Ajattele lasta."



Vieläkään Adolf ei kuullut vaimonsa sanoja. Kuulijana oli jälleen Sandra. Sandra kuunteli sanaakaan sanomatta äitiinsä valitusvirttä. "Ehkä minun pitäisi kertoa isälle..." hän pohti. "Ehkä minun pitäisi viimeinkin kertoa isälle, että äiti odottaa lasta."



Adolf oli vielä autuaan tietämätön Loten raskaudesta. Jostain syystä Sandra oli halunnut pitää sen salaisuutena. Joskus sitä kuitenkin täytyisi kertoa asiasta, joten miksipä ei nyt? "Isä, minulla olisi asiaa", Sandra sanoi isälleen. Adolf istutti salkopapujen siemeniä, eikä viitsinyt heti vastata tyttärelleen. Sandra puri huultaan ja toisti sanansa. "Voisitko odottaa hetken?" Adolf pyysi ja kääntyi katsomaan Sandraa. "Mene sisälle, tulen aivan kohta perässä."



Sandra teki juuri niin kuin hänen isänsä käski. Kuuliaisesti hän odotti keittiössä, että Adolf tulisi paikalle. Kului monia minuutteja, kunnes lopulta Sandra näki oven avautuvan. "Talvi tulee tänä vuonna aikaisin", Adolf totesi ja hieroi käsiään yhteen. "Siellä sataa jo nyt lunta, toivottavasti pavut kestävät sen..." "Isä, minulla on hyvin tärkeää asiaa!" Sandra sanoi topakasti ja naulitsi katseensa isäänsä. "Äiti haluaa ulos."



"Sandra, emmekös jo puhuneet tästä..." Adolf sanoi silmiään pyöritellen. "Äitisi saa oppia oikein kunnolla, että..." "Äiti on jo oppinut, monta kuukautta yhdessä ja samassa huoneessa pistää miettimään asioita", Sandra parkaisi. "Mutta oletkos miettinyt, ettei tämä järjestely välttämättä ole hyväksi äidille?" Sandra nousi ylös tuolilta ja lähti kävelemään kohti omaa huonettaan. Huoneensa ovella hän kääntyi ympäri. "Sitä paitsi, äiti odottaa lasta."



Siinä vaiheessa kun Sandra mainitsi Loten odottavan lasta, Adolf tuntui heräävän unesta. Hän suorastaan syöksyi hänen ja Loten makuuhuoneen ovelle, aukaisi lukon ja astui sisään huoneeseen. Hän oletti näkevänsä Loten makaamassa sängyn päällä, mutta hän näki vain tyhjän, pedatun sängyn. "Lotte?" Adolf kuiskasi hiljaa. Hetken päästä hän kuuli eräänlaista muminaa.



Adolf kääntyi ympäri ja kauhukseen näki Loten makaavan maassa. Adolf polvistui vaimonsa viereen. Hän siirsi muutaman punaisen hiussortuvan pois Loten silmien edestä. "Lotte, oletko kunnossa?" Adolf kysyi. Ei vastausta. "Lotte, anna anteeksi. Minä en tiennyt", Adolf kuiskasi ja painoi pään käsiinsä.



Hetken päästä Adolf nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet sänkyyn. Adolf asettui itsekin pitkästä aikaa nukkumaan omaan sänkyynsä, Loten viereen. Adolf painautui aivan kiinni vaimonsa kehoon. Hän oli jo ehtinyt unohtaa, kuinka ihana tuoksu Lotesta lähtikään. "Anteeksi", hän kuiskasi vielä kerran ja painoi päänsä Loten hiuksien sekaan.



Aamulla, kun Adolf heräsi, hän huomasi Loten istuvan hänen vierellään. "Huomenta", Lotte sanoi ja väänsi kasvoilleen hymyn - tällä kertaa se tuli melkein kuin luonnostaan. "Nukuitko hyvin?" "Paremmin kuin pitkään aikaan", Adolf myönsi ja nousi haukotellen ylös. Hän nosti myös Loten sängyn päältä ja tarttui kiinni tämän käsistä. "Minä en tiennyt raskaudestasi", hän myönsi lopulta. "Voisimmeko elää sovussa? Ainakin siihen asti, että perheeseen saadaan terve lapsi." Lotte hymyili edelleen. "Totta kai."

-  -  -  -  -



Ilta toi mukanaan Sandran syntymäpäivät. Pian hän ei olisi enää tyttö - hän olisi neiti, nuori nainen.





Sandra Kaskimetsä.



Sandrasta oli itse asiassa melko mukavaa, ettei hänen äitinsä enää ollut lukittuna, vaan oli jälleen mukana heidän jokapäiväisessä elämässään. "Sinäkö teit tämän ruuan?" Lotte kysyi yllättyneenä, kun hän pystyi istumaan valmiiksi katettuun ruokapöytään. Sandra hymyili ja nyökäytti päätään.



"Näiden kuluneiden kuukausien aikana minun oli melkeinpä pakko opetella ruuanlaittoa", Sanra myönsi. Lotte upotti lusikkansa mössöön ja maistoi ruokaa. Hetken aikaa hän oli aivan hiljaa, nautti tästä makuelämyksestä. "Oikein hyvää", hän sanoi lopulta. Sandran mielen valtasi suunnaton ilo. Se oli mukava kuulla.



Lotte ja Sandra rupattelivat keskenään hieman kaikesta, mitä oli tapahtunut Loten ollessa eristettynä. Enimmäkseen puhuttiin siitä, mitä kaikkea Sandra olikaan oppinut. Aivan yllättäen, varoittamatta, Lotte kuitenkin nousi ylös vatsaansa pidellen. "Äiti?" Sandra kysyi epäröiden. "Äiti, onko kaikki kunnossa?"



Lotte päästi suuren parkaisun. "Sandra..." hän sai sanotuksi. "Minä... minä... se tulee nyt." Lotte tiesi, että hänen synnytyksensä alkaisi nyt. Eikä Adolf tietenkään ollut kotona, vaan torilla. Miksi tämän piti käydä juuri nyt?



Ei Lotte joutunut kuitenkaan kestämään tätä yksin. Sandra oli läsnä koko ajan. Hänestä ei ollut kyllä muuksi kuin henkiseksi tueksi: hän ei osannut muuta kuin laukoa kannustavia kommentteja ja valaa äitiinsä uskoa, että kaikki menisi hyvin. Mutta siitäkin oli Lotelle suunnatonta apua.



Jonkin ajan kuluttua Loten käsivarsilla makasi pieni, uusi ihminen. Lotte katsoi hämmentyneenä mutta iloisena tuota pientä ihmettä. "Kumpi se on?" Sandra kysyi palauttaen Loten takaisin maan pinnalle hänen pilvilinnoistaan. "Se... on tyttö", Lotte totesi.



Ei siis tullut vielä perijää. Lottea itseään se ei haitannut yhtään. Tämä suloinen tyttö, Emma, oli juuri vienyt hänen sydämensä. "Isänsä silmät", Lotte sanoi Sandralle katsottuaan Emmaa hieman pidempään.



Varsin nopeasti Lotte laski Emman kylmälle puulattialle. "Mitä nyt?" Sandra kysyi hädissään. "Äiti?" "Minä... en tiedä", Lotte sanoi paniikissa. Tämä ei tuntunut oikealta, näiden tuntemuksien olisi jo pitänyt loppua...



Syntyi toinenkin vauva. Lotte kohotti pienen käärön ja tarkasteli tätä pitkään. "Sandra", hän sanoi hymy huulillaan. "Tässä on talon tuleva isäntä." "Se on siis..." Sandra sanoi henkeään pidätellen. Lotte nyökkäsi. Taloon oli syntynyt poikalapsi.



Poikalapsi, joka muistutti hyvin paljon isäänsä. Poikalapsi, joka nimettiin Konradiksi. Lotte oli onnesta soikeana. Hän oli saanut kaksi mitä kauneinta lasta. Se oli enemmän kuin hän oli voinut koskaan toivoa.



Loten hämmästykseksi syntyi vielä kolmaskin lapsi. Tämä tyttö sai nimekseen Martha. Edelleen Loten sydän oli täynnä onnea, mutta myös pelkoa. Voisivatko nämä kaikki kolme pienokaista selvitä hengissä? He elivät kuitenkin melko onnettomissa oloissa.



Sandra oli äitinsä tavoin aivan hullaantunut uusiin perheenjäseniin. Hän oli varautunut yhteen pikkusisarukseen, mutta hän oli siunattu peräti kolmella. "Olet niin suloinen", hän huokaisi nostaessaan kylmyydestä tärisevän Emman lattialta. Sandra painoi pikkusiskonsa rintaansa vasten ja lämmitti Emmaa omalla ruumiinlämmöllään.



Tilaa talossa oli kovin niukasti, samaten rahaa. Viimeisillä varoillaan perhe sai ostettua kolmelle uudelle tulokkaalle sängyt, ja jotenkin ihme konstein ne saatiin ahdettuakin taloon. Tytöt saivat nukkua Sandran huoneessa. Konrad sen sijaan laitettiin vanhempien valvovien silmien alle Loten ja Adolfin makuukammariin. Lotte oli aivan varma, että Adolf halusi perijänsä aivan vierelleen.



Siinä Lotte oli aivan oikeassa. Lotte odotti miestään pitkälle yöhön keittiössä Konrad sylissään. Hän halusi kertoa perijästä Adolfille heti, kun siihen vain aukenisi tilaisuus. Myöhään puolen yön jälkeen Adolf sitten vihdoin saapui kotiin. Nähdessään vauvan Loten sylissä Adolf jähmettyi paikoilleen. Lotte hymyili ja ojensi käärön Adolfin käsivarsille. "Sano 'hei' pikku-Konradille", Lotte sanoi ja jätti talon miehet kaksistaan



Adolf katsoi Konradia pitkään ja hartaasti. "Minun oma poikani", hän sanoi ääni tyytyväisyyttä tihkuen. "Minulla todellakin on oma poika, perijä." Konrad katsoi isäänsä silmät lautasen kokoisina. Pojan suusta pääsi epämääräinen äännähdys, jonka jälkeen tämän kasvoille levisi hymy. Adolfkin hymyili. Tätä hän oli kaivannut.

-  -  -  -  -



Sandran osuus kotitöiden tekemisessä kasvoi vain tytön tultua teini-ikään. Lotte oli hyvin tyytyväinen tästä, hänellä jäi nyt enemmän aikaa Emmalle, Konradille ja Marthalle, jotka olivat kaikki koko ajan parkumassa huomionkipeyttään.



Sandra sai huomata sen. Monesti hän sai herätä kesken yöuniensa, kun jompikumpi hänen pikkusiskoistaan itki täyttä kurkkua. "Nuku vain", Lotte sanoi ja hyssytteli Emmaa. "Me käymme nyt hieman haukkaamassa yöpalaa." "Miten äiti luulee, että pystyn nukkuman?" Sandra pohti ja päästi suuren haukotuksen.



Vauvoille oli tyypillistä, että he olivat varsin uteliaita. Emma tuntui kuitenkin olevan vielä uteliaampi. Tyttö oli sisaruksistaan se hiljaisin, vaikka välillä vanhemmista ja Sandrasta se oli vaikeata uskoa. Emma keskittyi enemmänkin katselemaan ympärilleen, tutkimaan kaikkea uutta.



Adolfin kiintymys Konradia kohtaan oli mitä suurin. Sitä ei pystynyt sanoin kuvailemaan. Lähes tulkoon kaiken aikansa Adolf vietti poikansa seurassa, katseli ja ihasteli tätä.



Adolfin täytyi kuitenkin myös hoitaa kasvimaata. Salkopavuilla oli jo melkoiset oltavat, kun paksu lumikerros peitti maata. Adolf pelkäsi kovasti, että tästä ei hyvää seuraisi. Ruoka alkoi olla vähissä, ja perheessä oli nyt kolme uutta suuta ruokittavana. Tietenkin he olivat vielä siinä iässä, että Loten äidinmaito oli tärkeää, mutta kuitenkin.



Sandra oli vihdoin oppinut kangaspuiden salat ja kykeni nyt itse kutomaan mattoja. Osa Sandran tekeleistä oli jo myyty torilla, mistä tyttö oli hyvin ylpeä. Tuntui mukavalta, kun pystyi itse osallistumaan perheen raha-asioiden hoitamiseen.



"Kaunista jälkeä", Adolf totesi ja katseli hetken aikaa, kuinka hänen tyttärensä kutoi. Sitten hän yskäisi. "Sandra, minulla olisi hieman puhuttavaa kanssasi." Sandra kääntyi ympäri ja katsoi isäänsä. "Puhu. Minä kuuntelen." "Se koskee naimisiinmenoa", Adolf aloitti, ja Sandra tunsi kuinka hänen sydämensä alkoi lyödä yhä kiivaammin.



"Kävin tänään Soranietoksilla", Adolf sanoi. "Kävimme Olafin kanssa pitkän keskustelun sinun ja heidän poikansa naittamisesta." "Ja mihin lopputulokseen päädyitte?" Sandra kysyi. Hän yritti parhaansa mukaan peittää innostuksensa, mutta Herra itse tietää, miten Sandra siinä onnistui. Adolf hymyili tyttärelleen. "Sinä tulet menemään naimisiin Kristofferin, Soranietoksien nuoremman pojan kanssa."



Järkytys iski Sandraan kuin joku olisi huitaissut häntä kirveellä. "Kristofferin?" hän kimitti. "Mutta... Kristoffer on minua melkein kymmenen vuotta nuorempi! Ja... muutenkin..." "Sandra", Adolf sanoi vakavalla äänellä. Tuolla sävyllä hän ei usein puhunut rakkaalle Sandralleen. "Se on sellainen juttu, että sinä menet naimisiin hänen kanssaan. Se on jo sovittu."



Kun Adolf poistui tarkistamaan salkopapujensa vointia, Sandra lysähti kutomakoneen penkille. "Tämä ei voi olla totta", hän ajatteli kauhuissaan. "Tämä ei voi olla totta. Kristoffer!" Sellainen pieni pojan rääpäle hänelle puolisoksi. Ei ikinä. Hän mieluummin kuolisi.



"Mutta minä haluan Filipon..." Sandra kuiskasi itku kurkussa. Filipo oli ollut hänen mielessään jo pitkän aikaa, tuo komea nuorukainen, joka tosin oli jonkin aikaa sitten mystisesti kadonnut, jälkiä jättämättä. Sandra ei kuitenkaan voinut saada Filipoa pois mielestään. Filipo olisi paljon parempi puoliso kuin Kristoffer, Filipo perisi kaupan!



Itkettyään jonkin aikaa Sandra päätti käydä nukkumaan. Ehkä hän olisi huomenna viisaampi ja voisi keksiä, kuinka hän saisi tahtonsa läpi. Tähän hän ei suostuisi. Kymmenen vuoden ikäero... Sandra hymähti. Tämä oli kyllä jo melkoinen tempaus hänen isältään.

-  -  -  -  -



Adolfin pahin mahdollinen ajatus oli käynyt toteen. Salkopapusato oli kuolemaisillaan. Tarvittaisiin suoranaista ihmettä, että edes osa sadosta saataisiin pelastettua. "Jumala, auta minua ja perhettäni", Adolf rukoili päätään pudistellen.



Adolf oli tavannut torilla käydessään Viola Koskenkaiun, kuningasperheen palvelustytön. He olivat pitäneet tiiviisti yhteyttä, ja nyt Adolf oli rohkaistunut kutsumaan naisen luokseen kylään. Juttu luisti vallan mainiosti, puhuttavaa riitti vaikka muille jakaa.



Adolf oli aivan sekaisin Violasta. Tämä nainen tässä vaikutti paljon mukavammalta tapaukselta kuin hänen Lottensa, jos totta puhuttiin. Niinpä Adolf päätti tehdä seuraavan siirtonsa. Hän otti askeleen lähemmäksi Violaa. Viola hätkähti. "Tiedätkös, olet todella kaunis..." Adolf lirkutteli siirappisella äänellä, mutta Viola pudisteli päätään. "Ei", hän sanoi. "Sinä... sinä olet naimisissa, emme me voi... Anteeksi, minun pitää mennä."



Viola selitti selityksensä varsin hätäisesti ja lähti sitten kävelemään takaisin linnaan. Adolf puri huultaan. Violassa oli jotain varsin kiehtovaa. "Tuommoinen pakkaus ei sano ei minulle", Adolf virnisti katsellessaan Violan perään. "Muista se, nuori neiti."



Sandrasta oli suurta apua hänen sisaruksiensa hoidossa. Pikkuiset alkoivat jo tulla siihen ikään, ettei äidinmaito enää kelvannut. "Toivottavasti ruokaa riittää", Sandra huokaisi ja katseli puolityhjää kaappia ankea ilme kasvoillaan. Sisimmässään Sandra kuitenkin oli hieman iloinen. Hän oli keksinyt jotain, mikä saattaisi auttaa hänet löytämään Filipon.



Aika kului kun siivillä, ja pian saatiin huomata, että oli aika viettää kolmosien syntymäpäiviä. "Ja nyt iso puhallus", Lotte opasti Marthaa kynttilöiden puhaltamisessa.





Emma Kaskimetsä.





Konrad Kaskimetsä.





Martha Kaskimetsä.



Lasten opettaminen nähtiin aiheelliseksi aloittaa heti. Tämä urakka, joka Lotella oli edessä, oli suuri. Toisaalta Lotte nautti siitä, hänestä oli kerrassaan ihanaa olla lastensa seurassa. Emman opettaminen oli luultavimmin kuitenkin se kaikista mukavin työ. Emma oli jo valmiiksi hyvin kiinnostunut oppimisesta, mikä teki tästä paljon helpompaa.



Martha osoitti alta aikayksikön omaavansa musikaalisuutta. Adolf oli löytänyt torilta leluja, joista eräs oli "musiikintekolaite", kuten Adolf ja Lotte tuota lelua kutsuivat. Emma tai Konrad eivät innostuneet tuosta niin paljoa, mutta Martha käytti kaiken hereilläoloaikansa tuon lelun hakkaamiseen. Vanhempien hämmästykseksi siitä lähti kovin kaunis ääni.



"On se meidän perijä vaan niin suloinen", Lotte myhäili ja kutitti Konradia vatsasta, josta tämä kutisi varsin herkästi. Konrad nauroi. Se nauru sai Loten hyvällä tuulelle. Hänestä oli ihanaa, kun hänen lapsensa olivat onnellisia.



Sandra kantoi kortensa kekoon opetustyössä. Emma oli myös hänen suosikkioppilaansa. "Varovasti", Sandra naurahti, kun Emma oli kesken kävelyopetuksen vähällä lentää nurin. "Kaikessa rauhassa, ei mitään kiirettä."



Sandralla oli muitakin asioita hoidettavanaan. Hän oli kutsunut ystävänsä Olivian kyläilemään pitkästä aikaa. "Voitko kuvitella, että isä naittaa minut Kristofferille?" Sandra parkaisi. "Sille Soranietoksien pojalle, kyllä sinä tiedät..." "Niin tiedänkin", Olivia nyökkäsi. "Mutten tajua, miksi valitat. Kristoffer on mukava poika."



Sandra kohautti harteitaan. "Ihan kivahan se on", Sandra myönsi. "Mutten haluaisi naimisiin hänen kanssaan. Meillä on kuitenkin suunnilleen kymmenen vuoden ikäero... Ja lisäksi... minä pidän enemmän heidän vanhemmasta pojastaan, Filiposta." Olivia hätkähti kuultuaan nuo sanat Sandran suusta. Sandra siis piti Filiposta? "Minä en sille voi mitään", Olivia sanoi yrittäen peittää todelliset tunteensa.



"Kyllä voit", Sandra sanoi kylmästi. Olivia katsoi kummastuneena ystäväänsä. "Kuinka niin?" hän kysyi. "Tiedän, että olet läheinen Filipon kanssa", Sandra aloitti. "Tiedät varmasti, missä hän on nyt, eikö niin? Kerro se minulle, tai muuten..." Sandra otti pari askelta Oliviaa kohti. Hän oli nyt kymmenen sentin päässä tämän kasvoista. "... tai muuten kerron kaikille, kuka isäsi todellisuudessa on." Sen sanottuaan Sandra kääntyi ympäri ja jätti Olivian yksin kylmään kevätsäähän. Olivia oli järkyttynyt. Kuinka... kuinka ihmeessä Sandra saattoi tietää totuuden hänen isästään?

Huaah, minä tein sen >DDD Toivon mukaan piditte osasta, mistä minulla ainakin on omat mielipiteeni. Alkupään kuvien ottamisesta on jo kauan, joten kaikista en meinannut muistaa, mihin tarkoitukseen ne olivat. Toivottavasti tästä kuitenkin selvittiin kunnialla ^^ Seuraavasta päivityksestä en voi sanoa mitään, mutta pitkälle se saattaa hyvinkin venyä... Seuraavassa osassa sitten Puuvillapelloista, siitä viimeisestä perheestä, josta ei vielä tiedetä juuri mitään :)