Voi apua... Anteeksi. Ei todellakaan ollut tarkoitus, että tämän osan tulemiseen menisi näin kauan. Niin vain kävi, kiitos muiden kiireideni ja Kaskimetsän perheellä pelaamiseen kohdistuneen innon laantuminen. Mutta mitäpä minä tässä selittelen, se on kuitenkin oma syyni, että kuukausi tässä vierähti. Tähän osaan yritin saada melko paljon lavastettuja tilanteita. Pyydän anteeksi siitäkin. En vaan osaa lavastaa ;DD Suuri heikkouteni. Toivon mukaan kuitenkin pystytte elämään asian kanssa ^^



-  -  -  -  -

(kuvia 124 kpl)

-  -  -  -  -



Esittelyosasta oli jäänyt Kaskimetsien talon kuva pois, koska olin unohtanut ottaa sen. Tässä perheen asunto kuitenkin näkyy. Kaskimetsien kasvimaa on lähes tulkoon yhtä suuri kuin Soranietoksien, joten hengissä pysytellään.



Suurehkon kasvimaan hoito oli kovaa. Lähes tulkoon kaikki Adolfin aika meni tomaattien hoitamiseen. Jokin tuntui aina menevän vikaan, ja tämä sato, jonka Adolf tällä kertaa istutti, oli kolmas. Kaksi edellistä olivat jo ehtineet kuolla ennen kuin olivat kunnolla nousseet esiin maasta.



"Sandra..." Lotte aloitti varovasti keskustelua. "Voisitkohan tänään tulla kanssani Soranietoksille? Minun pitäisi ostaa hieman uutta kangasta uuteen yöasuun." Sandra ei aluksi vastannut mitään, popsi vain mössöä, jota heidänkin perheessään syötiin. Sitten hän käänsi katseensa äitiinäs. "En minä jaksa", hän sanoi, laski kulhonsa kovaäänisesti pöydälle ja poistui vikkelästi huoneesta.



Sandra meni omaan huoneeseensa ja alkoi ajankulukseen pomppia sänkynsä päällä. Vai että kaupoille... mitä hänen äitinsä oikein kuvitteli? Ei hän moista jaksaisi, ja se oli muutenkin äidin töitä. "Toisaalta..." Sandra sanoi yhtäkkiä ja istahti sängyn päälle. "Voisin nähdä sen kauppiaan pojan." Sandra juoksi kiinni äitinsä, joka oli jo melkein kadonnut näköpiiristä. "Minä taidankin tulla mukaan."



Parin tunnin päästä Lotte ja Sandra palasivat. Adolf oli jo odottamassa vaimoaan. "Lotte", hän sanoi nopeasti. "Puhutaan." Lotte huokaisi. Adolfin äänessä oli juuri nyt se sävy, ettei kannattaisi pistää vastaan. Niinpä Lotte kääntyi ympäri ja katsoi suoraan miehensä silmiin.



"Mitä?" hän kysyi. "Älä viitsi painostaa Sandraa", Adolf sanoi vihaisesti. "Jos hän ei halua tulla ostoksille kanssasi, älä pakota häntä." "Mutta hän halusi itse..." Lotte yritti sanoa väliin, mutta Adolf ei tuntunut kuulevan. "Sandra on siinä iässä, ettei kannata pakottaa häntä yhtään mihinkään", Adolf motkotti. "Sinä et tunnut tietävän sitä, joten ole hyvä, ja anna tytön olla rauhassa!"



Lotte meni aivan hämilleen Adolfin sanoista. Hänkö pakottaisi Sandraa johonkin, ei missään tapauksessa. Hän oli jo näinä vuosina oppinut, että siinä missä kannatti antaa Adolfin tehdä niin kuin hän itse halusi, kannatti myös Sandran antaa tehdä omat päätöksensä. Niin olisi parempi kaikkien kannalta.



Sandra avusti mieluusti isäänsä kasvimaalla. Tällä kertaa, kun jouduttiin istuttamaan jo neljäs sato - se edellinen oli kuollut sekin - Sandra sai itse istuttaa muutamat siemenet. "Näistä kasvaa minun omat tomaattini", Sandra pohti mielessään ja taputti maan tasaiseksi siementen päältä.



Kun istutustyöt oli saatu tehdyksi, Sandra nykäisi varovasti Adolfia tämän hihasta. "Isä?" hän kysyi. Adolf kääntyi ympäri. Hän katsoi kysyvästi tytärtään. "Saanko kysyä, kenen kanssa menen naimisiin?" Ulkoisesti Adolf ei näyttänyt hämmennystään Sandralle, mutta mielessään hän virnuili. Kaikkea tuo tyttö jo miettikin. "En tiedä vielä", Adolf vastasi. "Mutta voin luvata, että yritän saada sinut mahdollisimman korkeatasoiseen perheeseen.

-  -  -  -  -



Lotte tunsi olonsa kotonaan kovin ulkopuoliseksi: Adolf tai Sandra eivät välittäneet hänestä ja viihtyivät kaksistaan. Lotesta tuntuikin, että kaikista mukavinta oli, kun hänen rakas ystävänsä Anna saapui kyläilemään hänen luonaan. "Sinua on aina niin mukava nähdä", Lotte hymyili ja halasi ystävätärtään lämpimästi. "Niin sinuakin", Anna sanoi. "Kuinka voit?"



"Hyvin olosuhteet huomioon ottaen", Lotte sanoi ja huokaisi raskaasti. "Tänään Adolf väitti, etten muka osaa käsitellä Sandraa oikein." "Mutta sinähän olet tytön äiti..." Anna henkäisi. "Äiti. Adolf on isä. Hän... hän luultavasti uskoo kaiken tyttöä koskevan olevan hänen päätettävissään."



"En tajua, kuinka kestät Adolfia", Anna sanoi äkkiä. "Anteeksi, en olisi luultavasti saanut edes sanoa noin..." "Älä turhaan anteeksi pyytele", Lotte sanoi ja pakotti kasvoilleen hymyn. Itsekseen hän pohti samaa: kuinka ihmeessä hän saattoi elää saman katon alla Adolfin kanssa?



Samaan aikaan kun Lotte hyvästeli Annaa, Adolf huomasi aamiaisen jäljiltä pöydälle jääneen kulhon. Mössö oli nopeasti pilaantuvaa ruokaa, joten annoksen ympärillä pyöri jo kärpäsiä. "Saamarin eukko", Adolf mutisi katsoessaan raivoisin silmin mössökulhoa. "Eikö se voi siivota täällä?"



Kuin sattumalta Lotte sattui juuri tuolloin astumaan sisään. "Lotte!" Adolf karjaisi. "Minkä ihmeen takia sinä et hoida hommiasi?" Lotte katseli pelästyneenä miestään. "Mitä..?" hän aloitti, mutta tälläkään kertaa hän ei voinut puhua loppuun. "Tarkoitan tätä!" Adolf karjui ja osoitti sormellaan likaista pöytää. Lotte katsoi kulhoa ihmeissään. "Aion juuri siivota sen..." hän sanoi.



"Ai että kohta olisit jo ollut tekemässä töitäsi?" Adolf kysyi ivallisella äänellä. "Kuulehan, nainen, se olisi pitänyt olla jo hoidettu!" "En ehtinyt", Lotte sanoi puolustuksekseen, vaikka hänestä tuntuikin, että se olisi aivan turhaa.



Adolf sulki korvansa Loten puheilta. Tuo nainen, hänen vaimonsa... häntä otti juuri nyt niin paljon päästä, ettei voinut edes uskoa. Minkä takia juuri häntä piti rangaista tuollaisella naisella, joka ei käsittänyt, mikä naisen rooli perhe-elämässä oli?



"Voin siivota pöydän nyt heti", Lotte ilmoitti toivoen saavansa sillä tämän keskustelun päätökseen. "Sen jälkeen voimme jatkaa elämäämme ja unohtaa tämän pienen välikohtauksen..." "Unohtaa?" Adolf kysyi. Raivo hänen sisällään tuntui vain kasvavan. Hän halusi saada tuon naisen tuntemaan nahoissaan, ettei moisia "unohduksia" enää saisi jatkossa tulla.



Adolf kiskoi yllättäen Loten aivan kiinni omaan vartaloonsa. Lotte säikähti tuota elettä suunnattomasti, ja vähältä piti, ettei hän olisi kirkaissut. "Adolf, mitä sinä oikein teet?" hän kysyi hädissään.



"Pidä nyt vain se suusi kiinni", Adolf ärähti ja painoi huulensa Loten huulia vasten. Loten teki mieli oksentaa, kirkua, juosta pois... Häntä pelotti ja kauhistutti ajatus siitä, mitä oli tulossa. Hän yritti rimpuilla irti Adolfin otteesta, mutta katui sitä melkein saman tien, kun Adolf vain tiukensi otettaan ja alkoi kiskoa häntä makuukammarin puolelle.



Adolf paiskasi Loten sängyn päälle hyvin kovakouraisesti. "Älä..." Lotte vinkaisi pelokkuus äänestään huokuen. Adolf asettui Loten päälle. "Hiljaa!" hän karjaisi ja puristi Loten kättä niin lujasti, ettei mustelmilta voitu välttyä. Lotte puri hammastaan. Tämä ei todellakaan tuntunut mukavalta.

-  -  -  -  -



Lotte oli aivan hajalla Adolfin tekojen jälkeen, sekä henkisesti että fyysisesti. Kuitenkin hänen täytyi jaksaa tehdä kaikenlaista, kuten laittaa ruokaa sille sialle, joka juuri nyt nukkui onnessaan heidän yhteisessä vuoteessaan. Elämä oli niin epäreilu häntä kohtaan.



Kun ruoka oli valmista ja Adolf ja Sandra kävivät pöytään, Lotte ei jäänyt heidän seurakseen. Hän ei vain voinut olla samassa tilassa Adolfin kanssa. Hän meni makuuhuoneeseen, sulki oven perässään ja istui lattialle nojaten vaatekaappiin. Lotte nosti katseensa ylöspäin. "Miksi minä?" hän kysyi. Hän räpytteli silmiään, jotta kyyneleet eivät tulisi näkyviin. Mutta hän ei voinut sille mitään. Pian hän itki vuolaasti kuin vesiputous.



Sen puoleen Adolf kuin Sandrakaan eivät tienneet Loten tunteenpurkauksesta viereisessä huoneessa. Adolf keskittyi murehtimaan sitä, kuinka osaamattoman vaimon hän oli saanutkaan. Sandra selitteli omiaan, eikä Adolf oikein jaksanut kuunnella tyttärensä höpinöitä. Ainakaan ennen kuin hän erotti puheen seasta sanan "prinsessa Ulrika".



"Ulrika?" Adolf toisti kiinnostuneena. "Mitä hänestä?" "Tapasin hänet, kun olimme äidin kanssa ostamassa kangasta", Sandra selitti. "Hän oli siellä myös. Me juttelimme paljon ja lupasimme tavata toisiamme silloin tällöin." Adolf huokaisi. Sandra kyllä tajusi oman parhaansa, ystävystyi jopa kuninkaallisen kanssa. Toisin kuin eräs vaimo...



Sandra hoiti mielellään puutarhaa, vaikkei hänen isänsä olisi käskenytkään häntä siihen puuhaan. Se rauhoitti mieltä, ja samaan aikaan pystyi miettimään, että mitä sitä olikaan tapahtunut. Hän oli ihastunut entistä enemmän siihen kauppiaan poikaan... Hän oli tehnyt tuttavuutta hyvin korkeatasoiseen ihmiseen...

-  -  -  -  -



Lotte oli varsin useasti alkanut vierailla helpotushuoneessa oksentamassa. Muutenkin hänellä oli ollut huonoa oloa ja sen sellaista. Tämä muistutti hyvin paljon sitä aikaa, kun hän oli odottanut Sandraa. Siitä oli monta vuotta, mutta hän muisti oireensa kuin eilisen.



Monen tunnin pohtimisen jälkeen Lotte oli tullut siihen tulokseen, että hän oli raskaana. Adolfille, luonnollisesti. Se ajatus tuntui pelottavalta, vaikka tietysti hän oli iloinen lapsen saamisesta, mutta Adolfille... Lottea myös pelotti. Hänellä oli huono olo. Hänellä oli huono olo vielä sen lisäksi että oli raskaana. Se tosin johtui siitä, että hän ei ollut syönyt juuri ollenkaan tai nukkunut hyvin. "Toivottavasti tämä tunne ei välitä lapselle", Lotte huokaisi.



Ei mennyt kuitenkaan kovinkaan kauaa, kun Lotte alkoi tuntea vatsassaan... jotain. Hän ei tiennyt, mitä se oli, mutta oikealta se ei tuntunut. Lotte piteli vatsaansa. "Ei..." hän kuiskasi ja tunsi, kuinka kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan.



Hän oli saanut keskenmenon, ennen kuin raskaus oli edes näkyvissä. Jälleen Loten mielessä pyöri se yksi ja ainoa kysymys - miksi? "Minkä takia Jumala rankaisee minua?" hän itki sekä itsensä että lapsen takia. "Mitä pahaa olen tehnyt?"



Lotte ei viitsinyt puhua kenellekään siitä, että oli edes ollut raskaana. Ei kukaan kuitenkaan välittäisi, ainakaan kukaan, joka asui tämän talon seinien sisällä. Annan kanssa hänen täytyisi puhua, mutta ei nyt. Nyt hän halusi levätä.



Pari päivää Lotte kulutti suurin piirtein vain ja ainoastaan makoilemalla sängyn pohjalla. Pian hän kuitenkin tajusi, että hänen täytyisi nousta ylös. Töitä oli kasautunut suunnattomasta, ja mikäli niitä ei pian hoidettaisi, Adolf nostaisi metelin. Loten aavistukset kävivätkin myöhemmin toteen, kun Adolf sattui yllättämään hänet, kun hän oli siivoamassa helpotushuonetta. "Vai ollaan sitä vihdoinkin noustu ylös?" kuului Adolfin ivallinen ääni Loten selän takaa.



"Minä..." Lotte oli jo vähällä sanoa keskenmenostaan, mutta vaikeni. "Minua väsytti." "Vai että väsytti meidän pikkuista?" Adolf sanoi ja pyöritteli silmiään. "Meidän tilanteessamme väsyttäisi ketä tahansa, Lotte! Koko ajan täytyy miettiä, mistä saisi tingittyä, kun rahaa ei ole. Ei voi mitään, väsyy pakostakin."



"Adolf, sitä täytyy myös levätä työn ohella", Lotte melkein itki. "Perhana!" Adolf karjaisi ja löi nyrkillään omaa kättään. "Nainen, sinun pitäisi jo olla oppinut kestämään työnteko. Ja mitä sinä siinä kyynelehdit? En käsitä, miksi minulle on annettu tuollainen... tuollainen vaimo!" Adolfin äänestä huokui raivo. Se sai Loten pelkäämään suunnattomasti. "Minä en tiedä, miksi minulle on annettu mies, joka ei ymmärrä minua", Lotte vinkaisi. Tuon kuuleminen oli Adolfille liikaa. Hän kohotti kätensä ja löi Lottea poskelle. Lujaa.



Lotte kohotti kätensä sillä kohtaa poskea, johon Adolf oli lyönyt. Kyyneleet tunkivat väkisin esiin. "Adolf..." hän kuiskasi ääni väristen. "Adolf, pyydän anteeksi, etten ole tehnyt mitään. Mutta... minä sain... keskenmenon. En kertonut, koska... en uskaltanut. Ja raskaus ei edes näkynyt, joten ajattelin, että voisi olla parempi, jos et tietäisi."



Lotte seisoi hetken aikaa hiljaa itkien, mutta tuli sitten siihen tulokseen, ettei enää voisi katsoa Adolfia. Hän halusi nyt itkeä kaiken surunsa ja kipunsa pois, yksin ja rauhassa. Niinpä hän käveli haparoivin askelin ulos huoneesta jättäen hämmentyneen Adolfin tuijottamaan hänen peräänsä.



Adolf oli järkyttynyt kuultuaan Loten keskenmenon, hän todella oli järkyttynyt. Käytännöllisesti katsoenhan hän oli menettänyt lapsen. Se oli varmasti hirvittävin asia, jonka vanhempi saattoi kuulla. Olihan kyseessä melko pieni lapsi, mutta lapsi se oli kuitenkin. Ja sehän olisi voinut olla poika...



Ruokapöydässä istuva Lotte hätkähti, kun Adolf yllättäen istahti hänen viereensä. "Anteeksi", Adolf sanoi. "En tiennyt. Toivon kovasti, että olisit kertonut minulle." Lotte nosti varovasti katseensa mössöstään.



"Saat anteeksi", hän sanoi ja pakotti kasvoilleen hymyn. Se oli todella vaikeaa. Hän ei nimittäin millään kyennyt uskomaan, että Adolf oikeasti oli pahoillaan siitä, että oli lyönyt häntä tai siitä, että oli raivonnut hänelle. Mutta tässä tilanteessa oli parasta vain nyökytellä päätään, ettei Adolf saisi mitään uutta päähänsä.



Sandra ol aivan yllättäen alkanut ottaa osaa kotiaskereiden hoitoon. Hän halusi opetella hyväksi vaimoksi. Se ei tarkoittanut välttämättä sitä, että kun Sandra jonain päivänä olisi talon emäntä, hän tekisi töitä. Se tarkoitti enemmänkin sitä, että hän halusi näyttää toivottavasti tulevan miehensä edessä ahkeralta. Se toisi varmasti plussaa hänelle.



Vaikka Sandra auttoi kotitöissä, ei Lotte voinut aivan koko aikaa lepäillä. Hänelläkin oli tehtävää. Erityisen tarkasti Lotte piti huolen siitä, ettei ruokailun jälkeen jäänyt likaisia astioita pöydälle. Hänellä oli suorastaan traumaattisia kokemuksia siitä, mitä tapahtuu, jos astiat sattuisivat jäämään siihen.



Oli Lotella aikaa myös Annan tapaamiseen. Anna oli hyvin tärkeä ystävä, varsinkin näinä hetkinä. Annalla oli kokemusta siitä, miltä oikeasti tuntui keskenmenon jälkeen - raukka kun oli joutunut kestämään sen jo kahdesti. Välillä Lotesta tuntui, ettei kukaan muu ymmärtänyt häntä kuin Anna, joten Annasta oli suurta apua hänelle.



"Millainen olosi on?" Anna kysyi. Hän oli selvästikin aidosti huolissaan Lotesta, Lotte tiesi sen. "Ihan hyvä", Lotte vastasi hartioitaan kohauttaen. "Kai. Adolf pyysi anteeksi sitä, että oli huutanut minulle ja..." Lotte epäröi hetken, pitäisikö hänen kertoa Adolfin lyömisestä Annalle, mutta vain hetken. "... ja sitä, että löi minua."



Anna hätkähti kuullessaan tuon. "Löi sinua?" hän toisti. Lotte nyökkäsi. "Ei kukaan täysjärkinen mies voi tehdä sellaista naiselle, joka on juuri saanut keskenmenon!" "Adolf voi", Lotte kuiskasi hiljaa ja pidätteli muutamaa kyyneltä, jotka yrittivät vieriä hänen kasvoilleen.



"Missä miehesi on?" Anna kysyi vakavalla äänellä ja risti kätensä rintansa päälle. Lotte räpytteli hämmästyneenä silmiään. "Sisällä talossa, luulisin", hän vastasi ja katsoi kysyvästi Annaa. "Mitä sinä oikein..?" "Puhun Adolfille", Anna tokaisi, kääntyi ympäri ja lähti kävelemään kohti taloa nokka pystyssä. "Anna! Älä..." Lotte yritti estää ystäväänsä, mutta Anna ei kuunnellut.



Anna marssi määrätietoisena Adolfin luokse. "Kuinka kehtaat?" hän tivasi mieheltä ja iski kätensä lanteilleen. Adolf katsoi kummissaan Annaa, joka kulmat kurtussa katsoi häntä itseään. "Naiselle keskenmeno on hirvittävä kokemus, ja sinä - mokoma sika - alat vielä hakkaamaan siinä! Tiedätkös, se on hyvin röyhkeätä käyttäytymistä!"



Adolf ymmärsi vihdoin, mistä Anna oikein huusi hänelle. "Tiedoksesi vain, että olemme Loten kanssa jo sopineet asiasta. Toisekseen se on meidän välinen asiamme, joka ei todellakaan kuulu sinulle!" Anna aukaisi suunsa sanoakseen pari tarkkaan harkittua sanaa Adolfille, mutta Adolf vaiensi hänet toteamalla tiukasti: "Ulos."



Lotte oli vaivihkaa hiipinyt sisälle. Kun Adolf oli varmistanut, että Anna oli kadonnut näköpiiristä, hän kävi vaimonsa kimppuun. "Miksi menet kertomaan meidän kahden välisiä asioita naapurin eukolle?" hän tiuskaisi ja laittoi kätensä puuskaan. Lotte hätkähti. "Minä... minä yritän ymmärtää tapahtunutta", Lotte sanoi itku kurkussa - jälleen kerran. "Anna on ystäväni ja... hänelle puhuminen auttaa."



Hetken aikaa huoneessa oli aivan hiljaista. Sitten, aivan yllättäen, Adolf tarttui kiinni Lotesta. Ei ollenkaan kovakouraisesti, vaan pikemminkin hellästi ja huomaavaisesti. "Kyllä minä ymmärrän", Adolf sanoi ja silitti Loten poskea. "Anna anteeksi. Olen todellinen hölmö." Lotte hymyili vaisusti ja nyökkäsi.



Tiskatessaan astioita ruokailun jäljiltä Lotte ei voinut olla pohtimatta Adolfia. Se mies jaksoi olla niin vaikea käsittää. Ensin raiskaa, sitten lyö ja lopuksi pyytelee anteeksi huutaen raivoissaan siinä samalla. Adolf osasi tehdä hänen elämänsä niin vaikeaksi. Lotte huokaisi ääneen. "Kyllä minä selviän", hän sanoi itselleen.



Lotte päätti ottaa pienet päivätorkut. Astellessaan makuuhuoneeseen hän huomasi Adolfin makaavan sängyn päällä. Lotte oli jo juoksemaisillaan pois paikalta, kun jokin sitten sai hänet käymään sängyn päällä. Hän ei itsekään oikein tiennyt, miksi hän teki niin. Mutta ehkäpä hänen ei ollut tarkoituskaan tietää sitä.



Sinä iltana Lotte nautti pitkästä aikaa Adolfin läheisyydestä. Mies oli lempeä, eikä ollenkaan kovakourainen. Tuollaisia hetkiä Lotte kaipaisi elämäänsä useamminkin.



Lotte heräsi keskellä yötä. Hän oli nähnyt painajaista. Unessa hän oli suurperheen äiti, ja aivan varoittamatta Adolf oli häipynyt hänen lastensa kanssa. "Onneksi se oli vain unta", Lotte huokaisi silmiään hieroen. Hän vilkaisi olkansa ylitse ja odotti näkevänsä hiljakseen nukkuvan Adolfin. Mutta toisin kävi. Vuoteessa ei ollut ketään.



Lotte ei enää saanut unen päästä kiinni, joten päätti nousta ylös. Vaihtaessaan vaatteita Lotte päätteli, että myös Adolf oli herännyt johonkin - ehkä painajaiseen, ehkä tarpeeseen päästä käymään helpotushuoneessa. Hän sai nyt vaatteet ylleen ja päätti mennä tekemään itselleen hieman syötävää. Ovi oli kuitenkin lukossa, eikä se suostunut aukeamaan. Lotte koputti varovasti ovea. "Huhuu? Onko siellä ketään? Tämä ovi..." Lotte yritti vielä avata ovea, mutta turhaan. "... on lukossa."



Oven toisella puolella seisoi Adolf. Hänen kasvoillaan komeili pirullinen hymy. "Terävästi havaittu, kultapieni", hän sanoi ja koputti rystysillään ovea. "Eikä se aivan heti aukeakaan. Saat hieman miettiä siellä, mistä kannattaa puhua ja mistä ei."



Loten silmät täyttyivät jälleen kyyneleistä. Hän seisoi seinän vieressä siihen nojaten ja antoi vartalonsa hiljalleen vajota lattialle. Tämä ei voinut olla totta, hän oli lukkojen takana omassa kodissaan. "Adolf... minä oikeasti luotin sinuun", Lotte nyyhkytti ja painoi pään käsiinsä. Häneen sattui juuri nyt todella pahasti, hän oli aivan rikki.



Sandra ei voinut olla huomaamatta isänsä tekosia. "Miksi äiti on tuolla lukittuna?" hän kysyi ihmeissään, voimatta ymmärtää sitä, miksi hänen isänsä oli tehnyt noin. "Äitisi tarvitsi pienen opetuksen siitä, mikä on hänen omaksi parhaakseen ja mikä ei", Adolf sanoi ja hymyili tyttärelleen. Sandra ei kyllä tiennyt, hymyilyttikö häntä. Kyllä tuo oli melkoisen epäreilua hänen äitiään kohtaan.



Adolfin mielestä tässä järjestelyssä oli yksi huono puoli: hän ei päässyt nukkumaan oikeaan sänkyyn, vaan hänen täytyi tyytyä oleskeluhuoneen kovaan tuoliin. Kyllähän siinäkin pystyi nukkumaan, niin Adolf ainakin vakuutteli itselleen koko ajan. "Pääasia on kuitenkin se, että Lotte oppii, ettei elämä aina päästä helpolla", hän murahti asettuessaan penkin päälle.

-  -  -  -  -



Sandra oli pitkään miettinyt, mikä olisi hänen kantansa hänen isänsä tempaukseen. Lopulta hän oli tullut siihen tulokseen, että se oli väärin. Äiti oli ehkä tehnyt virheitä, mutta tuollainen rangaistus niistä ei ollut oikeutettu. Yllätyksekseen Sandra huomasi säälivänsä äitiään.



Aikansa kuluksi Lotte selaili erästä kirjaa, jota hänellä oli tapana säilyttää vaatekaapin ylähyllyllä. Tuo kirja oli kulkenut hänen suvussaan jo vuosia, ja sen sivuilla oli useita piirroksia, jotka kertoivat hänen sukunsa vaiheista - Loten oma suku oli lahjakasta piirtäjäsukua, mutta kirjoitustaito tyssäsi yleensä omaan nimeen. Lotte kävi sivuja läpi, kunnes törmäsi kuvaan, jossa oli nuori tyttö sylissään pieni käärö. Lotte silitti sormellaan tuota kuvaa. Kyynel vierähti jälleen kerran hänen poskelleen. Hänkin halusi vauvaa niin kovasti...



Loten toive toteutui nopeammin kuin hän ehti edes sitä tajuta. Hänen ja Adolfin yhteinen yö oli näköjään johtanut raskauteen, koska Loten vatsa oli kasvanut melko suuriin mittoihin. Aivan ensimmäiseksi Loten mielen valtasi suunnaton ilo - hän saisi nyt sen toivomansa lapsen! - mutta melko pian hän palasi takaisin maan pinnalle. Tai itse asiassa lukittuun huoneeseen.



"Adolf!" Lotte huhuili miestään oven edessä. "Adolf, me saamme lapsen! Olen raskaana!" Vastausta ei kuulunut, vaikka Lotte odotti kuinka kauan. "Adolf? Adolf, kuuletko sinä minua? Saamme lapsen."



Adolf ei ollut kuulemassa Loten sanoja. Sen sijaan Sandra oli. Tyttö söi kaikessa rauhassa mössöään, kun hän sitten kuuli äitinsä sanat "olen raskaana". Odottiko hänen äitinsä siis lasta? Hänhän saattaisi saada pikkusiskon tai -veljen. Mutta... selviäisikö lapsi äidin vatsassa, jos äiti oli lukkojen takana?



Syötyään oman ruokansa Sandra laittoi mössöä toiseen kulhoon ja käveli vanhempiensa makuukammarin ovelle. Hän hengitti syvään ja tiirikoi oven auki - se oli taito, josta Sandra oli hyvin ylpeä. Hän avasi oven varovasti. Yhtä varovaisesti hän hiipi nukkuvan äitinsä luokse ja laski kulhon yöpöydälle. Kuului pieni kolaus, kun kulho laskeutui pöydän päälle. Se riitti aivan hyvin herättämään Loten. "Sa-sandra?" hän kysyi silmiään hieroen. "Ajattelin, että sinulla voisi olla nälkä", Sandra sanoi nopeasti.



Sen sanottuaan Sandra kääntyi ympäri ja poistui huoneesta. Lotte katsoi hämmentyneenä tyttärensä perään. Hetken aikaa hän vain makasi ääneti vuoteella, mutta sitten hän tunsi pakottavaa tarvetta kokeilla avata ovea. Lukossa jälleen. Lotte huokaisi ja palasi takaisin sängylle. Hänen katseensa eksyi mössökulhoon. "Melko suloista Sandralta", Lotte hymyili ja otti kulhon syliinsä.



Tämänkertainen tomaattisato oli jotenkin selvinnyt hengissä siihen vaiheeseen saakka, että se voitaisiin kerätä. Adolf sattui tuolloin olemaan torilla, joten tehtävä jäi Sandralle. Eipä tyttönen pistänyt ollenkaan pahaksi sitä, että pääsi pitkästä aikaa touhuamaan puutarhassa.

-  -  -  -  -



Loten raskaus eteni huimaa vauhtia. Hänen vatsansa oli jo kovin suuri. "Toivottavasti siellä on kaikki hyvin", Lotte puheli vatsalleen ja silitti sitä. Keskenmenon jälkeen hän oli ollut erityisen varovainen huolehtiessaan itsestään, ja tämä uusi raskaus jatkoi samaa linjaa. Mutta siitä huolimatta Lottea pelotti. Voisiko lapsi syntyä terveenä?



Lotte päätti jälleen kerran yrittää saada yhteyden Adolfiin. Hän kävi istumaan lattialle aivan oven eteen. "Adolf?" hän huusi oven toiselle puolelle. "Adolf, enkö voisi päästä täältä pois? Adolf-kiltti... Ajattele lasta."



Vieläkään Adolf ei kuullut vaimonsa sanoja. Kuulijana oli jälleen Sandra. Sandra kuunteli sanaakaan sanomatta äitiinsä valitusvirttä. "Ehkä minun pitäisi kertoa isälle..." hän pohti. "Ehkä minun pitäisi viimeinkin kertoa isälle, että äiti odottaa lasta."



Adolf oli vielä autuaan tietämätön Loten raskaudesta. Jostain syystä Sandra oli halunnut pitää sen salaisuutena. Joskus sitä kuitenkin täytyisi kertoa asiasta, joten miksipä ei nyt? "Isä, minulla olisi asiaa", Sandra sanoi isälleen. Adolf istutti salkopapujen siemeniä, eikä viitsinyt heti vastata tyttärelleen. Sandra puri huultaan ja toisti sanansa. "Voisitko odottaa hetken?" Adolf pyysi ja kääntyi katsomaan Sandraa. "Mene sisälle, tulen aivan kohta perässä."



Sandra teki juuri niin kuin hänen isänsä käski. Kuuliaisesti hän odotti keittiössä, että Adolf tulisi paikalle. Kului monia minuutteja, kunnes lopulta Sandra näki oven avautuvan. "Talvi tulee tänä vuonna aikaisin", Adolf totesi ja hieroi käsiään yhteen. "Siellä sataa jo nyt lunta, toivottavasti pavut kestävät sen..." "Isä, minulla on hyvin tärkeää asiaa!" Sandra sanoi topakasti ja naulitsi katseensa isäänsä. "Äiti haluaa ulos."



"Sandra, emmekös jo puhuneet tästä..." Adolf sanoi silmiään pyöritellen. "Äitisi saa oppia oikein kunnolla, että..." "Äiti on jo oppinut, monta kuukautta yhdessä ja samassa huoneessa pistää miettimään asioita", Sandra parkaisi. "Mutta oletkos miettinyt, ettei tämä järjestely välttämättä ole hyväksi äidille?" Sandra nousi ylös tuolilta ja lähti kävelemään kohti omaa huonettaan. Huoneensa ovella hän kääntyi ympäri. "Sitä paitsi, äiti odottaa lasta."



Siinä vaiheessa kun Sandra mainitsi Loten odottavan lasta, Adolf tuntui heräävän unesta. Hän suorastaan syöksyi hänen ja Loten makuuhuoneen ovelle, aukaisi lukon ja astui sisään huoneeseen. Hän oletti näkevänsä Loten makaamassa sängyn päällä, mutta hän näki vain tyhjän, pedatun sängyn. "Lotte?" Adolf kuiskasi hiljaa. Hetken päästä hän kuuli eräänlaista muminaa.



Adolf kääntyi ympäri ja kauhukseen näki Loten makaavan maassa. Adolf polvistui vaimonsa viereen. Hän siirsi muutaman punaisen hiussortuvan pois Loten silmien edestä. "Lotte, oletko kunnossa?" Adolf kysyi. Ei vastausta. "Lotte, anna anteeksi. Minä en tiennyt", Adolf kuiskasi ja painoi pään käsiinsä.



Hetken päästä Adolf nosti vaimonsa syliinsä ja kantoi hänet sänkyyn. Adolf asettui itsekin pitkästä aikaa nukkumaan omaan sänkyynsä, Loten viereen. Adolf painautui aivan kiinni vaimonsa kehoon. Hän oli jo ehtinyt unohtaa, kuinka ihana tuoksu Lotesta lähtikään. "Anteeksi", hän kuiskasi vielä kerran ja painoi päänsä Loten hiuksien sekaan.



Aamulla, kun Adolf heräsi, hän huomasi Loten istuvan hänen vierellään. "Huomenta", Lotte sanoi ja väänsi kasvoilleen hymyn - tällä kertaa se tuli melkein kuin luonnostaan. "Nukuitko hyvin?" "Paremmin kuin pitkään aikaan", Adolf myönsi ja nousi haukotellen ylös. Hän nosti myös Loten sängyn päältä ja tarttui kiinni tämän käsistä. "Minä en tiennyt raskaudestasi", hän myönsi lopulta. "Voisimmeko elää sovussa? Ainakin siihen asti, että perheeseen saadaan terve lapsi." Lotte hymyili edelleen. "Totta kai."

-  -  -  -  -



Ilta toi mukanaan Sandran syntymäpäivät. Pian hän ei olisi enää tyttö - hän olisi neiti, nuori nainen.





Sandra Kaskimetsä.



Sandrasta oli itse asiassa melko mukavaa, ettei hänen äitinsä enää ollut lukittuna, vaan oli jälleen mukana heidän jokapäiväisessä elämässään. "Sinäkö teit tämän ruuan?" Lotte kysyi yllättyneenä, kun hän pystyi istumaan valmiiksi katettuun ruokapöytään. Sandra hymyili ja nyökäytti päätään.



"Näiden kuluneiden kuukausien aikana minun oli melkeinpä pakko opetella ruuanlaittoa", Sanra myönsi. Lotte upotti lusikkansa mössöön ja maistoi ruokaa. Hetken aikaa hän oli aivan hiljaa, nautti tästä makuelämyksestä. "Oikein hyvää", hän sanoi lopulta. Sandran mielen valtasi suunnaton ilo. Se oli mukava kuulla.



Lotte ja Sandra rupattelivat keskenään hieman kaikesta, mitä oli tapahtunut Loten ollessa eristettynä. Enimmäkseen puhuttiin siitä, mitä kaikkea Sandra olikaan oppinut. Aivan yllättäen, varoittamatta, Lotte kuitenkin nousi ylös vatsaansa pidellen. "Äiti?" Sandra kysyi epäröiden. "Äiti, onko kaikki kunnossa?"



Lotte päästi suuren parkaisun. "Sandra..." hän sai sanotuksi. "Minä... minä... se tulee nyt." Lotte tiesi, että hänen synnytyksensä alkaisi nyt. Eikä Adolf tietenkään ollut kotona, vaan torilla. Miksi tämän piti käydä juuri nyt?



Ei Lotte joutunut kuitenkaan kestämään tätä yksin. Sandra oli läsnä koko ajan. Hänestä ei ollut kyllä muuksi kuin henkiseksi tueksi: hän ei osannut muuta kuin laukoa kannustavia kommentteja ja valaa äitiinsä uskoa, että kaikki menisi hyvin. Mutta siitäkin oli Lotelle suunnatonta apua.



Jonkin ajan kuluttua Loten käsivarsilla makasi pieni, uusi ihminen. Lotte katsoi hämmentyneenä mutta iloisena tuota pientä ihmettä. "Kumpi se on?" Sandra kysyi palauttaen Loten takaisin maan pinnalle hänen pilvilinnoistaan. "Se... on tyttö", Lotte totesi.



Ei siis tullut vielä perijää. Lottea itseään se ei haitannut yhtään. Tämä suloinen tyttö, Emma, oli juuri vienyt hänen sydämensä. "Isänsä silmät", Lotte sanoi Sandralle katsottuaan Emmaa hieman pidempään.



Varsin nopeasti Lotte laski Emman kylmälle puulattialle. "Mitä nyt?" Sandra kysyi hädissään. "Äiti?" "Minä... en tiedä", Lotte sanoi paniikissa. Tämä ei tuntunut oikealta, näiden tuntemuksien olisi jo pitänyt loppua...



Syntyi toinenkin vauva. Lotte kohotti pienen käärön ja tarkasteli tätä pitkään. "Sandra", hän sanoi hymy huulillaan. "Tässä on talon tuleva isäntä." "Se on siis..." Sandra sanoi henkeään pidätellen. Lotte nyökkäsi. Taloon oli syntynyt poikalapsi.



Poikalapsi, joka muistutti hyvin paljon isäänsä. Poikalapsi, joka nimettiin Konradiksi. Lotte oli onnesta soikeana. Hän oli saanut kaksi mitä kauneinta lasta. Se oli enemmän kuin hän oli voinut koskaan toivoa.



Loten hämmästykseksi syntyi vielä kolmaskin lapsi. Tämä tyttö sai nimekseen Martha. Edelleen Loten sydän oli täynnä onnea, mutta myös pelkoa. Voisivatko nämä kaikki kolme pienokaista selvitä hengissä? He elivät kuitenkin melko onnettomissa oloissa.



Sandra oli äitinsä tavoin aivan hullaantunut uusiin perheenjäseniin. Hän oli varautunut yhteen pikkusisarukseen, mutta hän oli siunattu peräti kolmella. "Olet niin suloinen", hän huokaisi nostaessaan kylmyydestä tärisevän Emman lattialta. Sandra painoi pikkusiskonsa rintaansa vasten ja lämmitti Emmaa omalla ruumiinlämmöllään.



Tilaa talossa oli kovin niukasti, samaten rahaa. Viimeisillä varoillaan perhe sai ostettua kolmelle uudelle tulokkaalle sängyt, ja jotenkin ihme konstein ne saatiin ahdettuakin taloon. Tytöt saivat nukkua Sandran huoneessa. Konrad sen sijaan laitettiin vanhempien valvovien silmien alle Loten ja Adolfin makuukammariin. Lotte oli aivan varma, että Adolf halusi perijänsä aivan vierelleen.



Siinä Lotte oli aivan oikeassa. Lotte odotti miestään pitkälle yöhön keittiössä Konrad sylissään. Hän halusi kertoa perijästä Adolfille heti, kun siihen vain aukenisi tilaisuus. Myöhään puolen yön jälkeen Adolf sitten vihdoin saapui kotiin. Nähdessään vauvan Loten sylissä Adolf jähmettyi paikoilleen. Lotte hymyili ja ojensi käärön Adolfin käsivarsille. "Sano 'hei' pikku-Konradille", Lotte sanoi ja jätti talon miehet kaksistaan



Adolf katsoi Konradia pitkään ja hartaasti. "Minun oma poikani", hän sanoi ääni tyytyväisyyttä tihkuen. "Minulla todellakin on oma poika, perijä." Konrad katsoi isäänsä silmät lautasen kokoisina. Pojan suusta pääsi epämääräinen äännähdys, jonka jälkeen tämän kasvoille levisi hymy. Adolfkin hymyili. Tätä hän oli kaivannut.

-  -  -  -  -



Sandran osuus kotitöiden tekemisessä kasvoi vain tytön tultua teini-ikään. Lotte oli hyvin tyytyväinen tästä, hänellä jäi nyt enemmän aikaa Emmalle, Konradille ja Marthalle, jotka olivat kaikki koko ajan parkumassa huomionkipeyttään.



Sandra sai huomata sen. Monesti hän sai herätä kesken yöuniensa, kun jompikumpi hänen pikkusiskoistaan itki täyttä kurkkua. "Nuku vain", Lotte sanoi ja hyssytteli Emmaa. "Me käymme nyt hieman haukkaamassa yöpalaa." "Miten äiti luulee, että pystyn nukkuman?" Sandra pohti ja päästi suuren haukotuksen.



Vauvoille oli tyypillistä, että he olivat varsin uteliaita. Emma tuntui kuitenkin olevan vielä uteliaampi. Tyttö oli sisaruksistaan se hiljaisin, vaikka välillä vanhemmista ja Sandrasta se oli vaikeata uskoa. Emma keskittyi enemmänkin katselemaan ympärilleen, tutkimaan kaikkea uutta.



Adolfin kiintymys Konradia kohtaan oli mitä suurin. Sitä ei pystynyt sanoin kuvailemaan. Lähes tulkoon kaiken aikansa Adolf vietti poikansa seurassa, katseli ja ihasteli tätä.



Adolfin täytyi kuitenkin myös hoitaa kasvimaata. Salkopavuilla oli jo melkoiset oltavat, kun paksu lumikerros peitti maata. Adolf pelkäsi kovasti, että tästä ei hyvää seuraisi. Ruoka alkoi olla vähissä, ja perheessä oli nyt kolme uutta suuta ruokittavana. Tietenkin he olivat vielä siinä iässä, että Loten äidinmaito oli tärkeää, mutta kuitenkin.



Sandra oli vihdoin oppinut kangaspuiden salat ja kykeni nyt itse kutomaan mattoja. Osa Sandran tekeleistä oli jo myyty torilla, mistä tyttö oli hyvin ylpeä. Tuntui mukavalta, kun pystyi itse osallistumaan perheen raha-asioiden hoitamiseen.



"Kaunista jälkeä", Adolf totesi ja katseli hetken aikaa, kuinka hänen tyttärensä kutoi. Sitten hän yskäisi. "Sandra, minulla olisi hieman puhuttavaa kanssasi." Sandra kääntyi ympäri ja katsoi isäänsä. "Puhu. Minä kuuntelen." "Se koskee naimisiinmenoa", Adolf aloitti, ja Sandra tunsi kuinka hänen sydämensä alkoi lyödä yhä kiivaammin.



"Kävin tänään Soranietoksilla", Adolf sanoi. "Kävimme Olafin kanssa pitkän keskustelun sinun ja heidän poikansa naittamisesta." "Ja mihin lopputulokseen päädyitte?" Sandra kysyi. Hän yritti parhaansa mukaan peittää innostuksensa, mutta Herra itse tietää, miten Sandra siinä onnistui. Adolf hymyili tyttärelleen. "Sinä tulet menemään naimisiin Kristofferin, Soranietoksien nuoremman pojan kanssa."



Järkytys iski Sandraan kuin joku olisi huitaissut häntä kirveellä. "Kristofferin?" hän kimitti. "Mutta... Kristoffer on minua melkein kymmenen vuotta nuorempi! Ja... muutenkin..." "Sandra", Adolf sanoi vakavalla äänellä. Tuolla sävyllä hän ei usein puhunut rakkaalle Sandralleen. "Se on sellainen juttu, että sinä menet naimisiin hänen kanssaan. Se on jo sovittu."



Kun Adolf poistui tarkistamaan salkopapujensa vointia, Sandra lysähti kutomakoneen penkille. "Tämä ei voi olla totta", hän ajatteli kauhuissaan. "Tämä ei voi olla totta. Kristoffer!" Sellainen pieni pojan rääpäle hänelle puolisoksi. Ei ikinä. Hän mieluummin kuolisi.



"Mutta minä haluan Filipon..." Sandra kuiskasi itku kurkussa. Filipo oli ollut hänen mielessään jo pitkän aikaa, tuo komea nuorukainen, joka tosin oli jonkin aikaa sitten mystisesti kadonnut, jälkiä jättämättä. Sandra ei kuitenkaan voinut saada Filipoa pois mielestään. Filipo olisi paljon parempi puoliso kuin Kristoffer, Filipo perisi kaupan!



Itkettyään jonkin aikaa Sandra päätti käydä nukkumaan. Ehkä hän olisi huomenna viisaampi ja voisi keksiä, kuinka hän saisi tahtonsa läpi. Tähän hän ei suostuisi. Kymmenen vuoden ikäero... Sandra hymähti. Tämä oli kyllä jo melkoinen tempaus hänen isältään.

-  -  -  -  -



Adolfin pahin mahdollinen ajatus oli käynyt toteen. Salkopapusato oli kuolemaisillaan. Tarvittaisiin suoranaista ihmettä, että edes osa sadosta saataisiin pelastettua. "Jumala, auta minua ja perhettäni", Adolf rukoili päätään pudistellen.



Adolf oli tavannut torilla käydessään Viola Koskenkaiun, kuningasperheen palvelustytön. He olivat pitäneet tiiviisti yhteyttä, ja nyt Adolf oli rohkaistunut kutsumaan naisen luokseen kylään. Juttu luisti vallan mainiosti, puhuttavaa riitti vaikka muille jakaa.



Adolf oli aivan sekaisin Violasta. Tämä nainen tässä vaikutti paljon mukavammalta tapaukselta kuin hänen Lottensa, jos totta puhuttiin. Niinpä Adolf päätti tehdä seuraavan siirtonsa. Hän otti askeleen lähemmäksi Violaa. Viola hätkähti. "Tiedätkös, olet todella kaunis..." Adolf lirkutteli siirappisella äänellä, mutta Viola pudisteli päätään. "Ei", hän sanoi. "Sinä... sinä olet naimisissa, emme me voi... Anteeksi, minun pitää mennä."



Viola selitti selityksensä varsin hätäisesti ja lähti sitten kävelemään takaisin linnaan. Adolf puri huultaan. Violassa oli jotain varsin kiehtovaa. "Tuommoinen pakkaus ei sano ei minulle", Adolf virnisti katsellessaan Violan perään. "Muista se, nuori neiti."



Sandrasta oli suurta apua hänen sisaruksiensa hoidossa. Pikkuiset alkoivat jo tulla siihen ikään, ettei äidinmaito enää kelvannut. "Toivottavasti ruokaa riittää", Sandra huokaisi ja katseli puolityhjää kaappia ankea ilme kasvoillaan. Sisimmässään Sandra kuitenkin oli hieman iloinen. Hän oli keksinyt jotain, mikä saattaisi auttaa hänet löytämään Filipon.



Aika kului kun siivillä, ja pian saatiin huomata, että oli aika viettää kolmosien syntymäpäiviä. "Ja nyt iso puhallus", Lotte opasti Marthaa kynttilöiden puhaltamisessa.





Emma Kaskimetsä.





Konrad Kaskimetsä.





Martha Kaskimetsä.



Lasten opettaminen nähtiin aiheelliseksi aloittaa heti. Tämä urakka, joka Lotella oli edessä, oli suuri. Toisaalta Lotte nautti siitä, hänestä oli kerrassaan ihanaa olla lastensa seurassa. Emman opettaminen oli luultavimmin kuitenkin se kaikista mukavin työ. Emma oli jo valmiiksi hyvin kiinnostunut oppimisesta, mikä teki tästä paljon helpompaa.



Martha osoitti alta aikayksikön omaavansa musikaalisuutta. Adolf oli löytänyt torilta leluja, joista eräs oli "musiikintekolaite", kuten Adolf ja Lotte tuota lelua kutsuivat. Emma tai Konrad eivät innostuneet tuosta niin paljoa, mutta Martha käytti kaiken hereilläoloaikansa tuon lelun hakkaamiseen. Vanhempien hämmästykseksi siitä lähti kovin kaunis ääni.



"On se meidän perijä vaan niin suloinen", Lotte myhäili ja kutitti Konradia vatsasta, josta tämä kutisi varsin herkästi. Konrad nauroi. Se nauru sai Loten hyvällä tuulelle. Hänestä oli ihanaa, kun hänen lapsensa olivat onnellisia.



Sandra kantoi kortensa kekoon opetustyössä. Emma oli myös hänen suosikkioppilaansa. "Varovasti", Sandra naurahti, kun Emma oli kesken kävelyopetuksen vähällä lentää nurin. "Kaikessa rauhassa, ei mitään kiirettä."



Sandralla oli muitakin asioita hoidettavanaan. Hän oli kutsunut ystävänsä Olivian kyläilemään pitkästä aikaa. "Voitko kuvitella, että isä naittaa minut Kristofferille?" Sandra parkaisi. "Sille Soranietoksien pojalle, kyllä sinä tiedät..." "Niin tiedänkin", Olivia nyökkäsi. "Mutten tajua, miksi valitat. Kristoffer on mukava poika."



Sandra kohautti harteitaan. "Ihan kivahan se on", Sandra myönsi. "Mutten haluaisi naimisiin hänen kanssaan. Meillä on kuitenkin suunnilleen kymmenen vuoden ikäero... Ja lisäksi... minä pidän enemmän heidän vanhemmasta pojastaan, Filiposta." Olivia hätkähti kuultuaan nuo sanat Sandran suusta. Sandra siis piti Filiposta? "Minä en sille voi mitään", Olivia sanoi yrittäen peittää todelliset tunteensa.



"Kyllä voit", Sandra sanoi kylmästi. Olivia katsoi kummastuneena ystäväänsä. "Kuinka niin?" hän kysyi. "Tiedän, että olet läheinen Filipon kanssa", Sandra aloitti. "Tiedät varmasti, missä hän on nyt, eikö niin? Kerro se minulle, tai muuten..." Sandra otti pari askelta Oliviaa kohti. Hän oli nyt kymmenen sentin päässä tämän kasvoista. "... tai muuten kerron kaikille, kuka isäsi todellisuudessa on." Sen sanottuaan Sandra kääntyi ympäri ja jätti Olivian yksin kylmään kevätsäähän. Olivia oli järkyttynyt. Kuinka... kuinka ihmeessä Sandra saattoi tietää totuuden hänen isästään?

Huaah, minä tein sen >DDD Toivon mukaan piditte osasta, mistä minulla ainakin on omat mielipiteeni. Alkupään kuvien ottamisesta on jo kauan, joten kaikista en meinannut muistaa, mihin tarkoitukseen ne olivat. Toivottavasti tästä kuitenkin selvittiin kunnialla ^^ Seuraavasta päivityksestä en voi sanoa mitään, mutta pitkälle se saattaa hyvinkin venyä... Seuraavassa osassa sitten Puuvillapelloista, siitä viimeisestä perheestä, josta ei vielä tiedetä juuri mitään :)