Ja se tauko loppui... nyt! Rautaviljojen elämästä kertova osa on täällä kaiken kansan luettavana. Mutta sitä ennen minun pakko sanoa yksi juttu. Tämä on aivan hirveän sekava. Minussa on pienenpieni vika sen suhteen, kun pelaan näitä osia. Joskus nimittäin alan vain pelaamaan ja napsimaan kuvia ilman, että minulla on mitään tietoa siitä, mitä on tulossa. Tässä osassa sitten näkeekin melko hyvin, miten siinä sitten kävi. Juupsista, lukekaa ja huomatkaa se itse :3



-  -  -  -  -

(kuvia 131 kpl)

-  -  -  -  -



Rautaviljojen pihamaalla oli ehkä koko kuningaskunnan pienin kasvimaa. Tänä vuonna Ilia sai istutettua sinne vain muutamat tomaatit, ja niillä pitäisi selvitä. Ehkäpä heidän perheensä selviäisi tästä. He olivat jo aiemmin selvinneet, joten miksei nytkin?



Sisällä talossa Carola kattoi pöytää. Aivan kuten muinakin aamuina, tänään syötäisiin "mössöä". Sen parempaa nimeä ei kukaan ollut tuolle ruualle keksinyt. Se ei tarkoittanut, että Carola olisi huono kokki. Se tarkoitti vain sitä, että heillä ei ollut varaa hankkia aineksia muuhun.



"Kuule Olivia, oletko koskaan miettinyt naimisiinmenoa?" Carola tiedusteli tyttäreltään tämän saavuttua ruokapöytään. Olivia oli tukehtua mössöönsä. "Äiti... minä..." hän änkytti. "Voi kuule, kyllä se on jo ajankohtaista. Ja haluan sinun tietävän, että meillä isäsi kanssa ei ole vielä tietoa, kenelle sinut voisi naittaa. Soranietoksien Kristofferia olemme vähän miettineet, mutta emme ole vielä kysyneet heidän perheeltään mitään."



Ilia saapui hänkin ruokapöytään parahiksi kuulemaan, mistä puhuttiin. "Niin, Kristoffer on yksi vaihtoehto", hän totesi ja istuutui Olivian viereen. "Mutta kuulin, että herttua on saanut pojan." Ilia käänsi katseensa Carolaan. "Mitäs sanot?"



Carola ei ehtinyt sanoa mitään, kun Olivia oli jo sanomassa omaa mielipidettään asiasta. "Herttua?" hän toisti. "Mutta se poika on korkeammalla tasolla kuin minä... Ja lisäksi kuulemani mukaan se poika ei ole edes kovin vanha." Olivia käänsi katseensa pois isästään. Minulla on sitä paitsi jo eräs toinen mielessä...  hän ajatteli tuijottaen mössöä täynnä olevaa kuppiaan.



Ilia ei jaksanut sanoa vastaan, vaikka mieli olisi tehnyt. Tuo tyttö ei ymmärtänyt omaa parastaan, jos kieltäytyi aatelisen naimisesta, herran pieksut sentään! Kuka tahansa muu tyttö olisi ollut onnesta soikeana, mutta ei hänen Oliviansa. Käsittämätöntä!



Siivottuaan pöydän Carola etsi käsiinsä parkuvan Evan. Tytöllä oli jälleen jokin ongelma, ainakin äänensävystä päätellen. Ongelmahan hänellä olikin, housuihin oli piakkoin ilmestymässä jotain ylimääräistä... Vikkelästi Carola nosti Evan kainaloonsa ja kantoi tämän potalle. "Nyt istut siinä kiltisti, niin kaikki menee hyvin", Carola opasti nuorimmaistaan.



"Tiedätkös, Ilia, meillä on hyvin lahjakas nuori neiti talossa", Carola sanoi ja heitti Evan ilmaan. "Pottailu lähti varsin nopeasti sujumaan, vaikka kyllähän siinä parannettavaakin löytyy." Ilian suunnalta kuului epämääräistä muminaa. Carola käänsi katseensa Iliaan. "Sanoitko jotain, kulta?" hän kysyi. "Mietinpähän vain, että elääkö tuo tyttö niin pitkään, että ehtii oppia kaiken", Ilia sanoi katsomatta vaimoaan.



Carola kiikutti Evan nukkuman ja palasi sitten Ilian luokse. "Mitähän herra mahtoi tuolla tarkoittaa?" hän sanoi topakasti ja asetti kädet lanteilleen. " 'Elääköhän tuo tyttö niin pitkään', aivan kuin povaisit Evalle kuolemaa." "Carola, etkö muista sitä ennustajaa?" Ilia huudahti. "Sitäkö vanhaa huijarinaista?" Carola kysyi. "Ei hän ollut huijari..." Ilia sanoi itsepintaisesti. "Sinä et vain... voi uskoa hänen sanoihinsa."



Carola nauroi. Hän nauroi kovaan ääneen. " 'Olet tyttärestäsi tekevä pedon verenhimoisen, ken vielä perheellensä suuren surun tuottaa, mut' sielun viattoman pelastaa'. Ilia-kulta, et sinä voisi mitenkään tehdä pahaa Olivialle tai Evalle. Ja muutenkin tuo on mielestäni silkkaa huuhaata." "Carola, sen ennustajan sanat ovat aina käyneet toteen", Ilia yritti saada vaimoaan uskomaan asiaa, mutta turhaan.



Joku toinen sen sijaan uskoi noihin sanoihin. Olivia itki vuolaasti viereisessä huoneessa. Hän oli nimittäin ollut Ilian mukana tämän käydessä ennustajalla. Kun Olivia ja Ilia olivat olleet jo lähdössä, ennustaja oli vielä huutanut heidän peräänsä. "Tuo tyttö on oleva suuren vihan alkulähde!" Niin ennustaja oli sanonut, Olivia muisti sen hyvin. Kuultuaan nyt, mitä hänen isälleen oli sanottu, hän oli varma siitä, että hän olisi se, joka tuottaa suurta surua. Se oli aivan selvää!



Carola kuuli Olivian itkun ja riensi tyttärensä luokse. "Mikä on?" hän kysyi. "Onko jotain sattunut?"



"Ei vielä", Olivia vollotti. "Mutta tapahtuu vielä." Carola oli aivan ymmällään. Hän ei tiennyt, mitä hänen pitäisi sanoa. Lopulta hän halasi Oliviaa ja kuiskasi tämän korvaan: "Kaikki järjestyy."



Olivia vietti paljon aikaa yksikseen miettien tulevaisuuttaan. Niin hyvässä kuin pahassakin. Hän olisi jonkin vihan alku ja juuri, mutta minkä, sitä hän ei tiennyt. Mutta miten se suru saataisiin liitettyä siihen? Olivia ravisteli nuo hirveät ajatukset päästään. Hän halusi nyt miettiä jotain iloisempaa asiaa. Naimisiinmenoa.



Tomaatit alkoivat vähitellen tunkeutua ulos maan sisältä. Vanhempiensa pyynnöstä Olivia työskenteli pihamaalla, ja mitäpäs Olivia olisi siihen sanonut. Puutarhanhoito oli ihan mukavaa ajanvietettä, ei hän juuri muuta voinut puuhaillakaan. Ennen hän oli viettänyt aikaa Filipon kanssa, kun hänellä oli tylsää. Mutta nyt poika oli kadoksissa. Ja Olivia oli yksin.



Olivian käytös aiheutti Carolalle suurta päänvaivaa. Olivialla oli selvästi jotain sydämellään, mutta hän ei suostunut kertomaan, mitä. Eikä Carola voinut auttaa tytärtään, jos hän ei tiennyt, mikä Olivialla oli.



Ilia pelkäsi kovasti olla lapsiensa seurassa, kiitos ennustuksen. Mutta ei hän voinut olla erossa heistä. Tilanne teki Ilian hulluksi. "Minä en halua satuttaa sinua tai Oliviaa", Ilia huokaisi ja katsoi Evan silmiä. "Mutta ilmeisesti niin olisi tapahtuva jonain päivänä." Eva katsoi pää kallellaan isäänsä. "Gnääh?"

-  -  -  -  -



Päivien edetessä Eva tunsi olonsa jotenkin oudoksi. Hän oli vielä hyvin pieni, eikä voinut tajuta kunnolla, miltä se tuntui, mutta kummalliselta kuitenkin. Tuo tunne voimistui aina hänen isänsä seurassa. Tai siis niinä harvoina hetkinä, jolloin Eva oli samassa huoneessa Ilian kanssa.



Carolaa suretti Ilian puolesta. Höpsö, uskoi nyt ennustuksiin. Kukaan ei voinut tietää, mitä tuleman piti, sen Carola oli oppinut. Mutta että vältteli omia lapsiaan tuollaisen takia, se oli jo suorastaan surullista.



Eva oli alkanut päästellä suustaan pieniä äännähdyksiä. Carola yritti kovasti saada niitä esiin enemmän, mutta aina kun hän yritti sitä, Eva vaikeni. "Sanoisitko nyt 'äiti'?" Carola maanitteli Evaa jo viidettä kertaa. Tyttö päätti kuitenkin jatkaa samaa linjaa. Hänhän ei puhuisi, jos ei itse halunnut! Ei äiti sitä määräisi.



Kun Carola oli eräänä päivänä menossa hoitamaan kasvimaata, hän tunsi yllättäen kädet ympärillään. Nuo kädet kiepauttivat hänet ympäri, ja ennen kuin Carola huomasikaan, Ilia suuteli häntä intohimoisesti. "Ilia, mitä sinä..." Carola kikatti, mutta Ilia vaiensi hänet. "Kulta, me emme ole pitkään aikaan pitäneet hauskaa", Ilia virnisti ja työnsi Carolaa kohti makuuhuonetta.



Carola ei viitsinyt pistää vastaan. Kyllähän hänelläkin oli pieni hauskanpito välillä käynyt mielessä... Joten jos Ilia myös halusi tätä, niin miksipä ei?



Carola oli saanut huolestuneisuutensa tarttumaan myös Iliaan. "Olivia, tiedät varmasti, että voit puhua meille ihan mistä vain", Ilia sanoi ruokapöydässä. Olivia nyökkäsi. "Tiedän, isä." Olivia piti tauon, jonka aikana Carola ja Ilia jo uskoivat, että Olivia paljastaisi, mikä häntä vaivasi. Mutta toisin kävi: "Lupaan kertoa teille heti, jos minulla on jokin hätänä."



Carola alkoi tuntea itseään sairaaksi. Aivan kuin jokin olisi vinossa. Päätä särki, vatsaa koski, väsymys oli suuri... Sillä hetkellä Carola vetäisi terävästi henkeä. Nuo oireet tuntuivat tutuilta. Ei kai... ei kai hän olisi raskaana?



Ilia oli autuaan tietämätön vaimonsa tuskista ja raskausepäilyistä. Hän keskittyi vain nappailemaan tulikärpäsiä, joita hän oli löytänyt kulkiessaan metsän pimentoihin. Näistä saisi oivan valonlähteen pimeisiin iltoihin. Kesken kaiken Ilian korviin kantautui eräänlaista ääntä. Ääntä, joka oli koko ajan lähemmäs ja lähemmäs...



Ilia laski tulikärpäsastiansa maahan ja tähyili ympärilleen. Hän ei varmastikaan ollut yksin. Joku - tai jokin - oli täällä myös. "Jumala minua auttakoon", Ilia kuiskasi juuri ennen kuin tunsi jonkun hyppäävän hänen selkäänsä.



Yön hiljaisuudessa kaikui nyt Ilian karjaisu. Sitten, aivan hetken päästä, ei kuulunut enää mitään...



Sisällä talossa Eva heräili uniltaan parahiksi kuulemaan isänsä huudon. Eva aisti, että jotain oli nyt meneillään. Hän halusi päästä auttamaan isäänsä, mutta se ei käynnyt päinsä. Hänet oli jätetty pinnasänkyyn, eikä hän sieltä omin avuin pääsisi pois. Täytyi vain toivoa, että isällä ei ollut mitään hirvittävän pahaa tapahtumassa.



Vielä seuraavana päivänä Eva käyttäytyi oudosti, eikä se tehnyt Carolaa ollenkaan hyvälle tuulelle. Ilia oli lähtenyt eräänä iltana metsälle, eikä häntä ollut kuulunut takaisin. Nyt kun hän vielä olisi eniten sitä apua tarvinnut...



Carola oli nimittäin raskaana. Hänen ja Ilian petipuuhat olivat tuottaneet tulosta. Ehkäpä he nyt saisivat perijän taloon..?



Evan syntymäpäivät sattuivat juuri sopivaan rakoon. Hän pystyisi nyt toimimaan itsenäisemmin, eikä Carolan tarvinnut olla joka hetki vahtimassa häntä, joten Carola voisi keskittyä itseensä ja tulokkaaseen.





Eva Rautavilja.



Eva mieltyi siskonsa tavoin puutarhan hoitamiseen hyvin nopeasti. Se oli itse asiassa varsin rentouttavaa puuhaa, ei tarvinnut miettiä muuta - varsinkaan isää, joka oli vieläkin kadoksissa.



Kuului askelia, kun Olivia käveli siskonsa luokse. "Eva?" Olivia kuiskasi. "Mi-minulla olisi asiaa... Tärkeää sellaista." Eva nousi ylös, pyyhki kätensä mekkoonsa ja katsoi suoraan Olivian silmiin. "Selvä. Minä kuuntelen."



Olivia huokaisi. Tämä tuntui jotenkin niin vaikealta asialta selittää... Mutta pakkohan hänen olisi varoitettava Evaa. Ja niin Olivia alkoi selittää Evalle pelkoaan siitä, että hän saattaisi hyvinkin tehdä joskus jotain Evalle. "Mutta haluan, että tiedät,  etten todellakaan tekisi sitä vapaaehtoisesti. Joku vain taitaa haluta niin."



Eva kohotti kulmakarvojaan. Hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että Olivia yritti huijata häntä. Tämä... tämä taisi vain olla joku Olivian oma kuvitelma. Parasta leikkiä mukana, Eva ajatteli. "No, etkö sano mitään?" Olivia kysyi hämmästellen. "Eikö sinua harmita, että saatan hyvinkin tehdä sinulle jotain?"



Eva halasi Oliviaa tiukasti. "Et sinä minulle mitään pahaa tee", Eva sanoi hiljaa. "Olet liian kiltti siihen hommaan. Mutta jos kerran olet noin varma, niin lupaan varoa sinua." Olivia hymyili, vaikkei hän todellakaan ollut riemuissaan. Hyvä kuitenkin, jos Eva otti asian noin.



Evaa todellakin häiritsi, että hänen isästään kuulunut mitään. "Missä isä oikein on?" hän kysyi äidiltään. "Minulla on ikävä häntä." Carola pudisti päätään. Hän ei tiennyt, ei vaikka hän kuinka toivoi voivansa antaa Evalle vastauksen. "Isä tulee varmasti kotiin... Kun hänestä tuntuu siltä. Älä pelkää." Eva nyökkäsi hyväksyvästi. Hän kyllä tiesi, ettei hänen äitinsäkään ollut varma, uskoiko hän omiin sanoihinsa.



Evan ja Carolan rukouksiin vastattiin varsin nopeasti. Jo seuraavana aamuna Rautaviljojen ulko-ovi avautui, ja joku asteli sisään.



"Isä!" Eva kiljaisi ja syöksyi halaamaan Iliaa. Ilia oli lentää nurin, niin lujaa hänen tyttärensä häntä rutisti. Hän halaisi tyttöä pikaisesti takaisin ja työnsi sitten Evan poispäin. "Hei, Eva. Mukava nähdä sinua."



Sen sanottuaan Ilia kääntyi ja käveli ripein askelin toiseen huoneeseen. Eva jäi yksin, ja se harmitti häntä. Hänestä oli varsin epäreilua käytöstä isältä, että hän saavuttuaan monen päivän poissaolon jälkeen sivuutti hänet noin vain. Hän halusi tietää, missä tämä oli ollut! Hänellä oli oikeus tietää.



Olivia tuli hetken kuluttua helpotushuoneesta, ja Eva riensi siskonsa luokse kertomaan heidän isänsä paluusta. "Isä siis tuli takaisin?" Olivia riemastui. "Missä hän oikein oli ollut?" "Sen kun vain tietäisi", Eva sanoi ja kohautti olkapäitään. "En ehtinyt kysyä häneltä. Olivia huokaisi. Hänestäkin tuo oli outoa käyttäytymistä.



"Kulta, ihanaa, että tulit takaisin", Carola hymyili ja silitti Ilian poskea. "Olimme tyttöjen kanssa todella huolissamme sinusta. Mihin oikein katosit?" "Minä... minä olin vain metsällä", Ilia sanoi ja väänsi hymyn kasvoilleen. "Vain metsällä, ei sen kummempaa."



Carolalla oli vielä paljon kysyttävää, mutta Ilia osoitti käytöksellään, ettei asiasta enää puhuttaisi. "Vai saadaan meidän perheeseen kolmas lapsi", Ilia naurahti ja laski kätensä Carolan vatsakummun päälle. "Olisiko siellä nyt vihdoin ja viimein perijä?" "En tiedä vielä", Carola hymyili ja siirsi kätensä Ilian kädelle. "Olkoon tyttö tai poika, iloinen olen joka tapauksessa."

-  -  -  -  -



Ilia alkoi käydä metsällä yhä useammin ja useammin. Itse asiassa hän lähti joka ilta ja palasi vasta aikaisin aamulla. Väsyneenä hän sitten painui pehkuihin, eikä herraa nähty kuin vasta paria tuntia ennen seuraavaa metsälle lähtöä.



Olivian pieni pää oli jo aivan sekaisin hänen isänsä metkuista ja ennustuksista. Hän yritti kaikin voimin saada jotain muuta ajateltavaa. Useimmiten hän löysi itsensä pelaamasta shakkia. Mutta se muistutti häntä Filiposta, joka oli nyt ties missä... Olivia nappasi pari nappulaa ja heitti ne lattialle. Miksi elämällä oli jotain häntä vastaan? Ei hän ollut tehnyt mitään väärää.



Vielä samana päivänä, hetkeä ennen kuin Ilia lähti jälleen metsälle, Ilia kuuli Carolan huudot puutarhaan. Hänen vaimonsa huusi kuin syötävä, ikään kuin joku olisi käynyt hänen kimppuunsa.



Carola ei ollut kuitenkaan millän tavalla hyökkäyjksen kohteena. Hänen synnytyksensä oli alkanut, ja se pisti huutamaan, niin kovia kipuja se tuotti. Ja Carola oli sentään saanut jo aiemmin harjoitusta Olivian ja Evan kautta!



"Ilia, hae apua..." Carola puhisi. "En pärjää yksin!" "Kulta, kyllä se siitä, kohta se on ohi", Ilia hoki konemaisesti. Sanat taisivat kuitenkin olla enemmän tarkoitettu hänelle itselleen kuin Carolalle; ei hän ollut ennen ollut mukana synnytystilanteessa. "Ilia, sitä apua!" Carola kiljahti, jolloin Ilia viimein tajusi lähteä juoksemaan ovea kohti.



Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Carola oli jo synnyttänyt. Pieni, terve lapsi makasi nyt hänen käsivarsillaan. "Voi kuinka olet suloinen", Carola kuiskasi hiljaa katsoessaan vastasyntyneen lapsensa silmiä.



Ilia hieman vastusteli, kun Carola ojensi lasta miehen käsivarsille, mutta otti lopulta lapsen vastaan. "Sehän on... tyttö", Ilia töksäytti. Carola naurahti miehensä huomiolle. "Niin", hän myötäili. "Tyttöhän se. Eikö Annie olisi melko kaunis nimi?" Ilia ei sanonut mitään. Hän vain nyökäytti heikosti päätään ja tuijotti pientä tytärtään.



Synnytys oli vienyt Carolalta voimat aivan kokonaan. Niinpä heti, kun hän oli saanut Ilian kanssa rakennettua pienen huoneen Annielle - tilaa oli pakko saada lisää - hän oli niin väsynyt, että jaksoi hädin tuskin kömpiä vuoteeseen.



Carolan nukkuessa Annien vahtiminen jäi Ilian harteille. Miestä pelotti olla myös tämän lapsensa seurassa yksin. Jospa se olisi Annie, kenestä hän olisi tekevä hirviön? Ilia nielaisi ääneen ja laski Annien käsistään. Tämä hänen elämänsä... se ei todellakaan ollut helppoa juuri nyt.

-  -  -  -  -



Parin päivän päästä Carolan oli jo aivan valmis päivittäisiin kotiaskareisiin. Hän ei yksinkertaisesti enää jaksanut maata sängyssään ja pohtia, olivatko Olivia ja Eva muistaneet kitkeä rikkaruohot ja Ilia vaihtaa Annien vaipat. Niin Carola nousi ylös, vaihtoi vaatteensa ja palasi normaaliin elämäänsä.



Annie sai kovasti huomiota koko perheeltä, myös Ilialta silloin tällöin. "Sinä olet todella söpö", Olivia lirkutteli pikkusiskolleen. "Ottaisin sinut syliini, jos en pelkäisi pudottavani sinua." Carola hymyili. Hänestä oli mukavaa, että Olivia otti Annien noin iloisena vastaan.



Tomaattisato oli viimeinkin valmis korjattavaksi. Osa tomaateista oli suorastaan syömäkelvottomia, mutta suurin osa kelpasi kuitenkin ruuaksi.



Ilian tuotua tomaatit sisälle säilöön ja kadottua metsälle, Carola toi Annien synttärikakun ääreen. He olivat säästäneet rahaa Annien syntymäpäiväkakkuun, he vain halusivat tytön saavan kunnon juhlat. Mutta nyt Annien isä oli ties missä... "Nautitaan me muut", Carola sanoi Annielle ja kutitti tytön nenänpäätä. Sitten he puhalsivat kynttilät yhdessä.





Annie Rautavilja.



"Tattoo luakaa!" Annie kiljui ja hakkasi pienillä nyrkeillään lattiaa. "Nääkä." Carola nauroi ja silitti pienen tyttönsä päälakea. Hän kävi pikaisesti kaapilla ja otti sieltä pari tomaattia. Hän pilkkoi ne hyvin pieniksi suikaleiksi ja antoi sitten Annielle. Hänen harmikseen tyttö ei niistä kovin paljoa välittänyt. "Ei ole muuta", Carola huokaisi. "Syöt ne tai et syö ollenkaan."



Kun Ilia aamulla tuli kotiin, Carola oli odottamassa häntä. Carolaa kismitti se, että Ilia oli jäänyt pois tyttärensä syntymäpäiviltä. Se oli merkittävä juhla Annien elämässä, joten olisi suotavaa, että Ilia olisi ollut läsnä.



"Carola, kultaseni, olin metsällä", Ilia sanoi. Juuri kuten Carola oli arvannutkin hänen sanovan. "Kyllä minä sen tiedän", hän sanoi hieman vihaisena. "Joka yöhän sinä olet siellä. Jospa joskus jättäisit sen väliin. Ei se voi olla tärkeämpää kuin tyttäresi juhlapäivä!"



"Carola", Ilia sanoi ja veti vaimonsa lähes kiinni omaan vartaloonsa. "Usko minua. Se on parempi näin." Ilia antoi suukon Carolalle ja sanoi sitten menevänsä nukkumaan.



Carola ei voinut mitään sille, että jokin osa hänestä ei uskonut Ilian sanoja, vaikka hän kuinka halusi. "Vielä minä selvitän salaisuutesi", Carola mutisi. "Älä pelkää, minä saan sen selville."



Olivia vietti kovasti aikaa Annien kanssa. Hän halusi, että hänen ja Annien välillä olisi jotain hyvää, jos hän kerran tulisi joskus tuottamaan surua tälle perheelle, aivan kuten oli ennustettu.



"Muistathan, että sisko rakastaa sinua aina", Olivia sanoi ja taputti Annien olkapäätä. Annie katsoi suurilla silmillään Oliviaa. Olivian kasvoille levisi hymy, vaikka häntä surettikin Annien puolesta - että noin suloisen tytön täytyikin saada näin huono sisko.



Viimein koitti hetki, jota Olivia oli odottanut jo pitkään. Hänen omat syntymäpäivänsä. Pian hän olisi teini-ikäinen.





Olivia Rautavilja.



Siirtyminen uuteen ikään sai Olivian tuntemaan pakollista halua oppia jotain uutta. Lukea hän ei osannut, mutta tutkimalla kirjojen kuvia Olivia sai tietoonsa rutkasti uusia asioita esimerkiksi puutarhan tai lasten hoitamisesta.



Annien kanssa Olivia pääsikin nopeasti soveltamaan lastenhoitajan taitojaan. Annie vaikutti varsin tyytyväiseltä saamastaan huomiosta. "Voi sinua söpöläistä", Olivia huokaisi. Lapset olivat niin suloisia, kovasti hän toivoi, että saisi joskus itse monia lapsia.



Ilia istui hiljaa takapihalla puun juurella. Hän itki, hän todellakin itki. Se oli hänen elämänsa tilanteen, hänen uuden itsensä syytä. Ilia tiesi, että hänen pitäisi kertoa tästä, erityisesti hänen perheelleen. Heidän täytyisi saada tietää. Mutta Ilia ei tuntenut olevansa valmis siihen.



Hetken päästä Ilia tuli siihen lopputulokseen, etteivät myöskään hänen vaimonsa ja lapsensa olleet valmiita kuulemaan totuutta. Se oli liian hirvittävä heidän korvilleen. Joskus hän tosin tulisi kertomaan sen heille. Kaikki aikanaan.



Carolaa mietitytti häntäkin moni asia. Se, mikä oli todellinen syy Ilian metsäreissuille. Se, miksi Olivia oli edelleen jotenkin alakuloinen. Se, milloin heidän perheeseensä viimein saataisiin perijä.

-  -  -  -  -



Pimeän laskeuduttua Olivia oli jälleen hoitamassa puutarhaa. Hän oli kylläkin luullut, että hänen isänsä olisi hoitanut rikkaruohot ennen lähtöään metsälle, mutta se luulo oli nähtävästi ollut väärä. Niinpä hän sai hoitaa homman itse. Olivia ei tosin voinut olla pelkäämättä. Oli niin pimeää... Lisäksi hän tunsi koko ajan jonkun silmät selässään, mutta ketään ei näkynyt.



Pian Olivia kuuli myös askeleita. Ne tulivat häntä kohti. Olivia oli nyt niin peloissaan, ettei hän edes uskaltanut kääntyä ympäri ja katsoa, kuka oli kyseessä. Hetken päästä askeleet pysähtyivät. "Olivia", joku kuiskasi hiljaa. "Olivia, se olen minä tässä." Olivia hätkähti. Hän... hänhän tunnisti tuon äänen!



"Filpo, mitä sinä täällä teet?" Olivia kysyi henkeään haukkoen. Se todellakin oli Filipo! "Olivia-kiltti, puhu hiljempaa", Filipo kuiskasi ja tähyili ympärilleen. "Kukaan ei saa kuulla, että olen täällä." "Mutta miksi? Miksi olet täällä?" Olivia alkoi käydä kärsimättömäksi.



"Toivoisin, että voisit piilottaa minut hetkeksi aikaa", Filipo sanoi hetken empimisen jälkeen. "Piilottaa? Sinut?" Olivia toisti. "Ei pitkäksi aikaa", Filipo sanoi nopeasti. "Minun täytyisi saada hetkeksi piilopaikka. En oikein voi mennä muualle, varsinkaan kotiin. Isä tappaisi minut, tai lähettäisi sitten sinne Pikkujärvelle." "En oikein ole varma..." Olivia sanoi mietiskellen. "Mitäköhän äiti ja isäkin siihen sanoisivat." "Isästäsi minun pitikin puhua", Filipo sai yhtäkkiä. "Minä... minä näin hänet äsken tuolla metsässä, kun tulin tänne... Hän... Hän..." "Sano pois", Olivia kehotti Filipoa, joka selvästikin pelkäsi sanoa asiaansa. Lopulta Filipo kohotti katseensa ja katsoi Oliviaa suoraan silmiin.



"Isäsi on ihmissusi, Olivia." Olivia haukkoi henkeään. Hänen isänsäkö... ihmissusi? Toisaalta, se selittäisi, miksi isä aina katosi yöksi, joten ehkäpä Filipoa pitäisi uskoa.



Olivia hätkähti mietteistään, kun Filipo tarttui häntä käsistä. "Anteeksi, että vaihdan puheenaihetta, mutta pystytkö sinä piilottamaan minut? Se olisi minulle todella tärkeätä..." Olivia hymyili Filipolle ja kiskoi tämän perässään talon taakse, jonne oli rakennettu eräänlainen vaja.



Olivia vei Filipon vajan sisälle. Siellä oli sänky ja paljon erilaista roinaa, muttei muuta. Filipo katseli ympärilleen ja nyökytteli samalla päätään.



"Tämän parempaa paikkaa minulla ei ole tarjota", Olivia sanoi. "Kelpaako tämä?" "Että kelpaako", Filipo sanoi ja kääntyi ympäri. "Tämä on juuri sopivanlainen. Kiitos, Olivia."



Ennen kuin Olivia tajusikaan, Filipo tuli hänen luokseen ja antoi poskisuudelman. Olivialta olivat pettää jalat alta Filipon eleen vuoksi. Puna levisi tytön kasvoille. Hänen poskiaan kuumotti.



Filipo soi Olivialle mitä kauneimman hymynsä. "Kiitos", hän sanoi vielä toistamiseen. "Mutta... taidan mennä nyt heti nukkumaan, olen hieman väsynyt hortoiltuani koko päivän." "Hyvää yötä siinä tapauksessa", Olivia sanoi ja poistui nopeasti vajasta.



Päästyään vajan ulkopuolelle Olivia sulki silmänsä ja hengitti syvään. Filipo, hänen pitkäaikainen ihastuksen kohteensa oli juuri suudellut häntä. Vain poskelle tosin, mutta kuitenkin. Olisiko mahdollista, että myös Filipolla olisi jotain tunteita häntä kohtaan?

-  -  -  -  -



Olivia ja Filipo viettivät seuraavina öinä useasti aikaa keskenään. Mutta vain öisin, kun muut nukkuivat. Olivian pyynnöstä hän ei ollut maininnut kenellekään Filiposta - saatika siitä, että hänen isänsä oli ihmissusi! Öisin he kuitenkin saivat olla kahdestaan, vailla uteliaita katseita.



"Tiedätkös, Olivia, että minusta sinä olet todella ihana ihminen", Filipo sanoi ja otti pari askelta lähemmäs Oliviaa. "Suostuit piilottamaan minutkin..." Olivia ei voinut olla hymyilemättä. "Tuo oli todella kauniisti sanottu", hän sanoi Filipolle. "Tietenkin minä suostuin ottamaan sinut tänne. Minä... minä tykkään sinusta."



Olivia ei edes ehtinyt tajuta sanoneensa sen, kun hän jo huomasi Filipon suutelevan häntä. Olivia meni aivan hämilleen tästä. Hän ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Ei hän ennen ollut pussaillut kenenkään kanssa...



Filipo huomasi nopeasti, ettei Olivia oikein tuntunut olevan tilanteessa mukana. Niinpä hän irrotti otteensa Oliviasta ja perääntyi pari askelta. "A-a-anteeksi", hän änkytti ja hieroi takaraivoaan. "Minä en tiedä mikä minuun meni. Minä vain... minä vain tykkään sinusta niin paljon ja..."



Olivian nauru sai Filipon keskeyttämään vuodatuksensa. "Filipo, en minä tarkoittanut mitään pahaa", Olivia sanoi lopulta hymyillen arasti. "Minua... ikään kuin pelottaa, että teen jotain väärin ja..." Olivia purskahti nauruun. Hän kuulosti niin typerältä. Filipo käänsi katseensa Oliviaan. "Niinkö?" hän kysyi. Olivia nyökkäsi, jolloin Filipon kasvoille levisi virnistys. "Pitäisikö meidän siinä tapauksessa hieman harjoitella?"



Ja niin nuoret painautuivat jälleen toisiaan vasten. Molemmilla oli outo tunne rinnassa. Näin tämän piti olla.



Sekä Olivia että Filipo luulivat, että he olivat kaksin. Että kukaan ei ollut näkemässä, kuinka he osoittivat toisilleen tunteitaan. Mutta he olivat väärässä.



Paikalla oli nimittäin todistaja. Joku, jonka ei pitänyt nähdä heitä.

-  -  -  -  -



Kun Olivia myöhään aamulla oli menemäisillään nukkumaan, hän kuuli Evan nousevan pystyyn vuoteellaan. "Olivia, kuka se poika oli?" Evan ääni kysyi. Olivia hätkähti. Hän yritti esittää typerää, mutta Eva oli nähnyt hänet ja Filipon. Lopulta hän joutui myöntämään sen siskolleen.

"Sinä siis tykkäät siitä pojasta?" Eva kysyi uteliaana. "Tykkään, ja paljon", Olivia myönsi hymyillen. "Menettekö te naimisiin?" Eva jatkoi kyselemistään. Olivia kavahti tuota kysymystä. Eva tuntui ajattelevan asioita hieman liian pitkälle. Vaikka toisaalta, olihan Olivia itse koko ikänsä toivonut pääsevänsä naimisiin Filipon kanssa.



"Me olemme hyviä ystäviä Filipon kanssa", Olivia sanoi lopulta. "Mutta Eva-kulta, sinun on luvattava, ette kerro tästä kenellekään. Äiti ja isä tai kukaan muukaan ei saa tietää, että Filipo on täällä." "Ei hätää, sisko", Eva sanoi hymyillen aurinkoisesti. "Minä osaan kyllä pitää sinun salaisuutesi."



Ennen maaten menoa Olivia vielä halasi siskoaan. Hän luotti siihen, että Eva todella osaisi pitää hänen ja Filipon pikku salaisuuden. Mutta sitä salaisuutta, joka koski hänen isäänsä, hän ei Evalle kertoisi. Se ei vain olisi sopivaa kuultavaa pienen Evan korville.

-  -  -  -  -



Talvi saapui Rautaviljojen tilalle. Lumi peitti pihamaan valkoiseen vaippaan.



Talvi toi myös Carolan mieleen Annien lähestyvät syntymäpäivät ja tiedon, että perheessä ei ollut perijää. Hänen ja Ilian täytyisi saada poikalapsi jatkamaan sukua. Mutta olisiko Ilia valmis siihen? Carola päätti, että hän keskustelisi Ilian kanssa asiasta ensi tilassa.



Carola vei Annien nukkumaan ja etsi Ilian käsiinsä. Mutta hän ei ehtinyt aukaista suutaan, kun Ilia jo alkoi puhua hänelle. "Carola, meidän pitäisi saada se suvun jatkaja taloon", Ilia sanoi vakavalla äänellä. Carola virnuili itsekseen. Voi kun tämä sattui sopivasti.



Carola ja Ilia olivat jo ryhtymässä hommiin, kun Ilia yllättäen vakavoitui. "Carola, minun on pakko kertoa sinulle eräs asia", Ilia sanoi jäykästi. Hänen pitäisi kertoa Carolalle nyt heti, ei hän muuten pystyisi ryhtymään lapsen tekoon...



Carola hivuttautui kiiinni Ilian kylkeen ja pyysi miestään puhumaan. Ilia hengitti hetken aikaa kaikessa rauhassa ja siirsi sitten katseensa Carolaan. "Minä olen... ihmissusi." Ilia katsoi vaimonsa reaktiota asiaan; kuinka Carolan silmät revähtivät auki, kuinka Carola vetäytyi hieman kauemmas, kuinka Carola päästi äänettömän kiljahduksen.



"Mikset ole kertonut minulle aiemmin? Kuinka kauan siitä on?" Carola käynnisti suuren kysymystulvan, johon Ilia tunsi hukkuvansa saman tien. Ilia huokaisi, ja pian hän jo selitti Carolalle, kuinka sinä yhtenä kohtalokkaana yönä oli käynyt. Hänen kimppuunsa oli käyty, eikä hän voinut sille mitään.



"Tämä on aivan hirveää", Ilia sanoi. "Pelkäsin kertoa sinulle, tai kenellekään muullekaan. Pelkäsin ettei minua uskottaisi... Olen... vaarallinen. Se ennustus vielä, 'tekevä tyttärestäsi pedon'... Carola, minä pelkään olla tyttöjen lähellä, kun nyt tiedän tasan tarkkaan, mitä ennustus tarkoittaa! Minä luulen, että kaikista keinoista viisainta olisi, että tappaisin itseni."



Carola ponnahti pystyyn. "Tappaisit itsesi?" hän toisti ja loi vihaisen katseen Iliaan. "Kuule, et varmasti. Se ennustus on puppua. Vaikka sinä olisitkin ihmissusi, ei se tarkoita, että joku tytöistä olisi joskus samanmoinen." Ilia pyöräytti silmiään. Kyllä hän oli hieman odottanut Carolan olevan tätä mieltä.



Yllättäen Carola hivuttautui lähemmäs Iliaa. "Mit..?" Ilia hämmästeli Carolan silittäessä tämän hiuksia. "Minä luulin, ettet halua... tuota, puuhailla kanssani. Koska olen mikä olen." "Kuka niin on sanonut", Carola naurahti ja kiskoi Ilian peiton alle. "Sinähän olet oikea peto..."

-  -  -  -  -



Lunta satoi maahan oikein urakalla. Eva piti tästä seikasta kovasti. Hänellä oli hieman tylsää tätä nykyä, kun Olivia vain haaveili omassa huoneessaan Filiposta, ja Annie oli liian pieni leikkiäkseen hänen kanssaan ulkona. Mutta lumileikit olivat mukavia yksinäänkin.



Ei Evan tarvitsisi kauaa odottaa, että Anniesta saisi leikkikaverin. Anniella oli nimittäin syntymäpäivät.





Annie Rautavilja.



Eva oli varsin nopeasti pyytämässä Annieta leikkimään hänen kanssaan. "Oltaisiinko kuurupiiloa?" Eva ehdotti. Hän tosin joutui selittämään leikin säännöt Annielle ensin, mutta Annie suostui. "Minä menen ensin piiloon", Eva sanoi. "Laske kahteenkymmeneen ja tule sitten perääni."



"Eva..." Annie sanoi naama punastellen. "Eva, en minä osaa laskea." Evasta tuo kuulosti niin hauskalta, että hän ei voinut olla nauramatta hieman. "Ei se haittaa", hän sanoi pikkusiskolleen. "Näetkö nuo naarmut tuossa lattiassa? Niitä on tasan kaksikymmentä. Osoitat jokaista kerran sormellasi, ja tulet sitten etsimään minua, selvä?"



Kun Annie oli alkanut laskea, Eva juoksi ulos. Hän tiesi, ettei Annie välttämättä keksisi etsiä häntä sieltä. Ulkona oli vieläpä niin hyviä piilopaikkoja, sen Eva oli oppinut jo aikoja sitten.



Eva oli päättänyt piiloutua erääseen puumajaan, jonka hän ja Olivia olivat joskus rakentaneet. Mutta Evan matka keskeytyi aivan yllättäen. Hän näki jotain, mitä hän ei olisi halunnut nähdä.



Hän näki nimittäin ihmissuden. Evasta oli naurettavaa, että tuo ihmissusi oli pukenut päälleen vaatteet. Mutta Evaa myös pelotti; olihan kyseessä herran tähden todellinen ihmissusi.



Hetken aikaa Eva tuijotti tuota näkyä kykenemättä reagoimaan mitenkään. Mutta ihmissusi sen sijaan suoristi selkänsä. "Ei, Eva", Ilia ajatteli. "Juokse pois, minä en vastaa teoistani... juokse... juokse..."



Ilian ihmissusipuoli otti hänen mielensä valtaansa, jolloin Ilia otti muutaman askeleen lähemmäksi Evaa. Eva kirkaisi, ja aivan kuten Ilia oli toivonutkin, hän pinkaisi juoksuun. "Toivottavasti Eva ei vain tunnistanut minua..."



Vaivoin Ilia sai pidettyä mielensä kurissa, ettei hän olisi juossut tyttärensä perään. Sen sijaan hän kävi makaamaan maahan. "Minun pitää ensi yönä mennä kauemmas talosta", hän pohti. "Tämä on liian vaarallista tyttöjen... ja kaikkien kannalta."



Eva oli tänä aikana ehtinyt juosta sisälle. "Eva!" Annie hämmästyi. "Minunhan piti etsiä sinut..." "Annie, tuolla ulkona on ihmissusi", Eva puuskutti hengästyneenä. Annie jäykistyi. I-ihmissusiko? "Puhutko varmasti totta?" Annie varmisti. Hän ei halunnut uskoa tuota todeksi.



Eva nyökkäsi ja halasi Annieta. "Ei hätää, se varmaan juoksi jo pois. Muutenhan se olisi tullut perässäni. Ja mikäli se tulee uudelleen tänne, niin käsketään isän antaa sille selkäsauna."



Siitä ihmissudesta ei puhuttu enää sanaakaan sinä iltana. Sekä Eva että Annie olivat järkyttyneet tiedosta niin pahasti. Sen sijaan he pelasivat shakkia: Eva kun oli luvannut opettaa pelin salat Annielle.



"Kauanko aiot viipyä täällä?" Olivia kysyi Filipolta heidän tanssiessaan keskiyön jälkeen. Ei hän kyllä haluaisi, että Filipo lähtisi, mutta poika oli itsekin sanonut, että tämä olisi vain väliaikaista.



Filipo veti Olivian aivan kiinni omaan vartaloonsa. Olivia saattoi tuntea pojan kuuman hengityksen ihollaan, kun Filipo kuiskasi hänen korvaansa: "Tuo kuulosti aivan siltä kuin haluaisit minusta eroon... Toivotko siis, että häipyisin saman tien?" Olivia naurahti. "En tietenkään."



Filipo pyöräytti Olivian taitavasti toiselle puolelleen. "Hyvä", hän hymyili. "En olisikaan halunnut lähteä." Sen sanottuaan Filipo painoi huulensa Olivian huulia vasten. "Täällä on nimittäin varsin hyvä olla", hän vielä lisäsi.

-  -  -  -  -



Auringon noustua Ilia palasi kotiin. Hän painui oikopäätä peiton alle, jossa Carolakin vielä nukkui. Ilia tökki varovasti vaimoaan selkään, kunnes tämä heräsi. "Eva näki minut viime yönä", Ilia kuiskasi hiljaa. "Tu-tu-tunnistikohan hän minut?" Carola käänsi kylkeä, jotta hän saattoi katsoa Iliaa suoraan silmiin. "Ilia... minä en tiedä."



Vielä sinä päivänä Ilia sai vastauksen kysymykseensä. He istuivat Evan kanssa vieretysten, kun Eva yllättäen kysyi, oliko Ilia nähnyt ihmissusia. "Minä luulin nähneeni eilen sellaisen", Eva sanoi. "Toisaalta oli hyvin pimeää, ja luulin nähneeni vaatteet ihmissuden päällä. Näinköhän minä oikein?" Ilia naurahti. "Voi hyvinkin olla, että mielikuvituksesi meni liian vilkasta tahtia", Ilia myönsi hymyillen. Hän siis ei tunnistanut minua...



Eva saattoi nyt rauhassa kasvaa, kun epäilykset ihmissuden näkemisestä alkoivat hälvetä.





Eva Rautavilja.



Sen lisäksi, että Eva oli onnistunut teinikasvussaan, perhe sai iloita toisestakin asiasta. Carola oli raskaana! "Voi kulta, minä toivoisin nyt niin kovasti sitä poikaa", Ilia sanoi ja hieroi Carolan kasvanutta vatsakumpua. "Synnytäthän minulle pojan?" Carola hymyili miehelleen. "Katsotaan, miten tässä käy."

Hartiat lievästi jumissa tämän kirjoittamisen jäljiltä :/ Mutta hei, sanokaa nyt aivan rehellisesti: oliko tämä niin sekava, kuin minusta itsestäni tuntuu? Seuraavassa osassa sitten hypätään Kaskimetsän perheen elämään - ja vihdoin viimein näette perheen talon :DD