Aargh! Miksi ihmeessä minulla tulee näin pitkiä päivityskatkoja >____< Meinasin jo jossain vaiheessa tulla ilmoittamaan tauosta, mutta pidin kuitenkin suuni kiinni. Lienee kyllä aivan sama, että olisiko se tauko ollut vai ei, tässä kesti joka tapauksessa aivan liian kauan. Pahoitteluni tästä. Osa on kuitenkin vihdoin ja viimein täällä luettavissanne :) Joku muuten kysäisi viime osan kommenteissa siitä soratiestä, joka oli ilmaantunut asfaltin tilalle. Kyseessä ovat korvaavat tiet, jotka latasin Modista - mikä kiinnostaa, niin siitä vain etsimään Modista hakusanalla "road", eiköhän löydy :-----D Linkitystä pyytäneet: tarkistakaa, että olette listalla, minulta on saattanut mennä jotain ohi ^^' Mutta nyt osaan~



-  -  -  -  -

(kuvia 160 kpl)

-  -  -  -  -



Linnea oli ainut lapsi, joka Puuvillapelloille oli suotu. Se oli yksi syy, miksi Linnea sai niin paljon huomiota vanhemmiltaan. Välillä hän pakenikin tuota huomiota ulos omaan rauhaansa, istuskelemaan nurmikolle ja tuijottelemaan taivaalle: Linnea oli utelias pikkutyttö, jota kiinnosti enemmän kuin mikään muu saada tietää, oliko jossain tuolla elämää.



"Agnus?" Anna kuiskasi hiljaa. Agnus käänsi katseensa vaimoonsa. Hänen kasvoilleen muodostui kysyvä ilme. "Minulla olisi asiaa", hän sanoi sitten. Agnus laittoi kätensä Annan hartioiden ympärille. "Puhu, minä kuuntelen." Anna oli pitkän aikaa hiljaa, kuin valiten sanoja. Tämän kasvoilta Agnus saattoi kuitenkin nähdä, että Anna paloi halusta kertoa asiansa.



Anna pääsi sopuun sananvalinnoissaan. "Me saamme lapsen", hän sanoi yllättäen kasvot säteillen. Hetkeä myöhemmin myös Agnuksen kasvoilla oli mitä iloisin ilme - lapsi, heille! Hän kaappasi Annan syliinsä ja puristi hänet omaa vartaloaan vasten. Samalla hetkellä molempien mieleen hiipi kuitenkin samanlainen epäilys: molemmat muistivat varsin hyvin Annan aiemmat keskenmenot...



Linnea oli tehnyt tuttavuutta naapurin Sandraan. Sandran seura alkoi tuntua entistä mielenkiintoisemmalta nyt, kun hän alkoi kertoilla kaiken maailman otuksista, joita heidän naapurissaan asui. "Oikeastiko Rautaviljojen isäntä on ihmissusi?" Linnea hämmästeli. Sandran kasvoille kohosi omahyväinen virnistys. Sitten hän nyökäytti päätään.



"Mutta se on niin kiltti", Linnea vastusti ajatusta. "Ja mistä sinä sen muka tiedät?" "Minulla on silmät päässäni", Sandra totesi olkiaan kohauttaen. "Nähdään myöhemin, Linnea, minun täytyy nyt mennä." Sen sanottuaan Sandra katosi tontilta. Linnea ei vieläkään voinut uskoa moista. Toisaalta, ihmissusi naapurina... Siitä ajatuksesta Linnea ei voinut olla pitämättä. "Kiehtovaa."



Päivällispöydässä vallitsi piinaava hiljaisuus. Jokaisella olisi ollut jotain sanottavaa, mutta kukaan ei saanut aikaiseksi puhuttua. Lopulta Anna aukaisi suunsa: "Linnea, mitä sanoisit pikkusiskosta tai -veljestä?"



Tietysti Linnea olisi onnellinen pikkusisaruksesta. Erityisesti sisko olisi kiva. Joku, jonka kanssa voisi leikkiä nukkeleikkejä. Pian kuitenkin toinen ajatus teki tulojaan Linnean mieleen. "Äiti, mitä jos kävisi samalla tavalla kuin silloin kahdella viime kerralla? Sanoit, että saan siskon tai veljen, mutta sitten en saanutkaan. Ja sinä olit todella huonossa kunnossa." Linnea piti pienen tauon, ennen kuin sanoi: "Sen takia en haluaisi sitä."



Anna huokaisi syvään. "Voi Linnea-kulta, ei sinun siitä tarvitse huolehtia", hän sanoi. Linnea vilkaisi epäluuloisena äitiään, laski lusikkansa pöydälle ja poistui paikalta. Anna käänsi katseensa Agnukseen, joka vain kohautti olkiaan.



Anna ei kyllä voinut väittää, ettei itse olisi ollenkaan huolissaan siitä, kuinka tämän raskauden kanssa kävisi. Hän ei ollut edes uskaltanut sanoa Linnealle, että oli raskaana. Hän tunsi, että hänen piti vaivihkaa istuttaa tieto tytön päähän. Ja jos kävisi huonosti, kuten viime kerroilla, ei Linnea pettyisi niin pahasti. Sitä Anna ainakin toivoi.



Agnus katseli ilmeettömänä, kuinka hänen vaimonsa tuhisi hiljaa peiton alla. Myös Agnuksen huoli tuli suoraan sydämestä. Hän halusi vain, että vauva syntyisi maailmaan terveenä, sekä että Anna kestäisi raskauden.



Agnus tunsi syyllisyyttä siitä, että perheessä vallitsi pelko Annan ja vauvan voinnista. Hän oli halunnut perijää, hän oli suostutellut Annan yrittämään lasta. Ilman häntä tässä ei välttämättä oltaisi. Lisäksi Agnuksen mielessä pyöri eräs toinen asia. Se tulisi vielä vaikuttamaan paljon heidän perheensä tulevaisuuteen, sen Agnus tiesi. Hänen täytyisi puhua siitä Annan kanssa mahdollisimman pian.



Pian saapuivat raskauspahoinvoinnit. Anna tuli yhä varmemmaksi siitä, että raskaus oli täyttä totta eikä vain leikkiä. "Toivottavasti kaikki päättyy hyvin", hän kuiskasi vatsaansa sivellen.



Agnus oli päättänyt tehdä kaikkensa, jotta saisi Annan ajatukset pois siitä, että edelliset raskaudet olivat loppuneet keskenmenoon. Mies helli ja huomioi vaimoaan enemmän kuin normaalisti. Kuka tahansa saattoi huomata, että Anna piti siitä kovasti.



"Rakkaimpani", Agnus lausui sanan juhlallisesti ja painoi suukon Annan kädelle saaden tämän kihertämään naurusta. Tuo nauru sai Agnuksen hymyilemään. Hänestä tuntui aina hyvältä, kun hän sai jonkun toisen iloiseksi.



Entistä positiivisemman esittäminen oli raskasta. Agnus löysikin itsensä varsin usein pieniltä päiväunilta. Olihan näihin nokosiin olemassa toinenkin mahdollinen selitys. Agnuksella ei vain ollut minkäänlaista varmuutta siitä, oliko hän oikeassa vai ei. Mutta koko ajan hän tuli aina vain varmemmaksi.



Linnea oli aina ollut innokas pikku puutarhuri. Mutta nyt, kun sekä äiti että isä tuntuivat nukkuvan melkein vuorokauden ympäri, jäi rikkaruohojen poisto hänen niskoilleen. Kyllähän isä aina sanoi, että hän hoitaisi asian kuntoon, mutta mitään ei tapahtunut. Linnea pääsi siis itse töihin, hän ei todellakaan toivonut, että hänen perheeltään loppuisi ruoka kesken.



Silloin kun Linnea ei ollut hoitamassa puutarhaa tai tutkimassa tähtitaivasta, hän uppoutui shakin maailmaan. Linnealla ei ollut paljoa leluja, pari nukkea hän oli itse kasannut neulan ja langan avulla. Shakki oli siis hänen ainoa vapaa-ajan viettovälineensä nukkejen ohella, jos ajatteli tarkemmin. Ei se Linneaa haitannut, hän oli oppinut olemaan tyytyväinen vähästä.



Se oli noin keskipäivä, kun Linnea kuuli takaansa isänsä äänen, joka käski häntä kääntymään. Linnea totteli. "Linnea, nyt on aivan varmaa, että äitisi saa lapsen", hänen isänsä sanoi naama loistaen kuin tuhat aurinkoa. "Kävimme juuri kiertävän ennustajan luona. Hän kertoi, että tulet saamaan pikkuveljen."



Hymy levisi Linnean kasvoille. Pikkuveli! Kuinka ihana ajatus! Linnea unohti hetkeksi aikaa pelon äitinsä ja vauvan hyvinvoinnista, hän keskittyi nauttimaan. "Minä odottelen sinua innolla, pikkuveli", tyttö sanoi ja oli koskettamaisillaan äitinsä kasvanutta vatsaa, kun Anna sitten kavahti taaksepäin. Hänestä tuntui, että pienikin kosketus saattaisi viedä tämän vauvan häneltä. Eikä vain häneltä, vaan koko perheeltä.



Agnus oli tehnyt vaikean valinnan, mutta siihen oli hyvä syy. Ennustaja oli sanonut hänelle jotain muuta, että hänen epäilyksensä olisivat oikeassa. Se puolestaan tarkoitti sitä, että hän voisi hyvinkin... ei, hän ei halunnut ajatella sitä. Joka tapauksessa talossa tarvittaisiin nyt apua, jos kerran Agnuksen tila voimistuisi ja Anna oli raskaana. Ei pikku-Linnea voisi tehdä kaikkea yksin, ei millään.



Agnus halusi kertoa tästä samantien. Hän ei halunnut, että tämä tulisi julki vasta, kun apu saapuisi. "Linnea?" Agnus sanoi. "Minulla olisi ilmoitusasiaa. Toivon, että kuuntelet." Linnea peitteli vuoteensa loppuun asti ennen kuin kääntyi ympäri. Hän loi isäänsä katseen, joka viestitti hänen kuuntelevan.



"Muistatko veljeni Tomin?" Agnus aloitti. "Hänet, jonka luona asuimme silloin,kun olit pieni." Linnea nyökkäsi, totta kai hän muisti Tomin - pelkkä nimen kuuleminen nosti muistot pintaan. Muistot, jotka Linnea halusi unohtaa. "Olen pyytänyt Tomia tulemaan tänne", Linnea kuuli isänsä sanovan.



Kylmät väreet kulkivat Linnean lävitse. Tom, tänne? Ei voi olla totta. "Miksi?" Linnea kysyi. Agnus huokaisi syvään. "Äitisi on väsynyt, koska hän odottaa lasta, tiedät sen varmasti. Ja minä..." Pala nousi Agnuksen kurkkuun. Hän ei haluaisi puhua tämmöisestä asiasta Linnealle, tyttö oli vielä niin pieni, joutunut kantamaan jo liikaa vastuuta ja huolta elämänsä aikana. Mutta muu ei auttaisi. Niinpä hän kertoi.



Aurinko ei ollut vielä laskenut, kun Linnea kömpi vuoteeseensa. Hän vain tunsi olonsa niin väsyneeksi, että hän halusi paeta todellista maailmaa uniinsa. Pelkkä ajatuskin siitä, että Tom saapuisi tänne heidän perheensä pariin sai hänet pelkäämään, ei itsensä, vaan vanhempiensa takia. Lisäksi oli vielä tuo isän ilmoittama uutinen, myös se teki Linnean huolesta entistä suuremman.

Agnus ei ollut päässyt selvyyteen itsensä kanssa siitä, katuiko hän sitä, että oli kertonut ennustajan sanoista Linnealle, vai oliko hän tyytyväinen tekoonsa. Joskus hänen olisi kuitenkin täytynyt kertoa siitä tyttärelleen, joten miksi ei nyt? Enää pitäisi vain kertoa Annalle... "Kuinka sinä noin mietteliäältä näytät, Agnus-kulta?" Agnus hätkähti, kun kuuli vaimonsa äänen.



Agnus kompuroi pystyyn. "Anna, minun täytyy kertoa sinulle jotain", hän sanoi niin rauhallisesti, kuin vain pystyi. Hänen äänensävynsä sai Annan hieman pelkäämään, mitä olisi tulossa. Ei Agnus yleensä puhunut noin... "Kutsuin meille erään tuttavani, koska muuten talon työt jäisivät tekemättä - sinä olet raskaana ja..." Agnus piti tauon valitakseen oikeita sanoja.



Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus. Anna rikkoi sen laskemalla irti saman kysymyksen, joka oli vaivannut hänen tytärtäänkin: "Miksi? Me pärjäisimme hyvin kolmestaan, sinä, minä ja Linnea." "Mutta kun emme välttämättä pärjäisi", Agnus sanoi huolestuneena. "Sinä olet raskaana ja Linnea on vielä hyvin pieni, hänellä on liikaa vastuuta jo nyt. Ja minä... sen ennustajan mukaan minä... kuolen. Kuolen aiemmin kuin pitäisi, koska sairauteni on alkanut edetä."



Anna suorastaan säikähti. "Mikä sairaus?" hän kauhistui. "Agnus, mistä sinä oikein puhut." "Sukuvika, jolta luulin säästyneeni", Agnus huokaisi lasittunein silmin. "Isäni, isovanhempani, serkkuni... monet ovat joutunut jättämään ystävänsä liian aikaisin sen sairauden takia. Ei ole ollut parannuskeinoa, koska kukaan ei ole saanut selville, mikä tauti on kyseessä!" Loppua kohden Agnuksen ääni alkoi muuttua vihan täyttämäksi huudoksi. Anna katseli miestään kasvoillaan puhdas huoli.



"Mikä sairaus?" Anna uteli. "Onko sinulla kipuja?" "Ei", Agnus sanoi nopeasti. "Ei puhuta tästä enempää." Anna teki työtä käskettyä ja vaikeni. Mielessään hänellä oli kuitenkin monia kysymyksiä. Yksi niistä oli se, että kuka oli tuo mainittu apuri, josta Agnus oli puhunut. Tuon kysymyksen Anna lopulta vielä esitti.



"Veljeni Tom saapuu tänne heti kuin vain kykenee", Agnus sanoi. "Muistat hänet varmasti." Ai että muistiko Anna, hän ei voinut olla unohtamatta Tomia! Mutta miksi juuri Tom, jos hän tulisi tänne siitä ei seuraisi mitään hyvää. Tietysti tilanne voisi olla muuttunut, mutta... "Milloin hän tulee?" Anna kysyi hiljaisella äänellä. "En tiedä", Agnus vastasi. "Menen nukkumaan."

-  -  -  -  -



Agnus uhmasi väsymystään niin paljon kuin vain saattoi. Hän touhusi ahkerana, siivosi, kitki rikkaruohoja ja haravoi. Työtä ainakin riitti, alkanut syksy takasi sen.



Myös Anna oli pakottanut itsensä tekemään edes jotain. Useimmiten Agnus kuitenkin sattui paikalla ja käski Annaa lepäämään, ettei vain sattuisi keskenmenoa. Monien keskustelujen jälkeen Agnus myöntyi siihen, että Anna saattoi kastella tomaatteja. Se ei luultavasti rasittaisi Annaa liikaa.



"Minä näin tänään jotain, joka lensi", Linnea selitti innoissaan isälleen. "Se ei ollut lintu, mutta se lensi." Agnus nauroi tyttärensä puheille ja halasi tätä lämpimästi. Hänestä oli hyvin hauska katsoa vierestä, kuinka Linnea uskoi vankasti elämään jossain muualla.



Raskaus teki Annasta entistä väsyneemmän - ja nälkäisemmän. Ruokaa meni huomattavan paljon enemmän kuin vielä jonkin aikaa sitten, sen näkivät kaikki. Mutta he tiesivät, että ellei Anna saisi riittävästi ruokaa, voisi vauvan käydä huonosti. Sitä ei toivonut kukaan.



Mitä pidemmälle raskaus eteni, sitä tylsemmäksi kävi Annan aika. Agnus ei enää antanut tehdä mitään, mutta Anna pisti takaisin samalla mitalla: jos Agnus oli sairas, ei hänkään voisi tehdä mitään. Linnea tarjoutui tekemään siivoukset, mutta jälleen talon emännällä oli vastalause, eikä asiasta keskusteltu enää sen jälkeen.



"Olen aivan varma, että tuolla jossain on joku", Linnea huokaisi ja asettautui makuulle sateen kosteuttamalla nurmikolle. "Joku erilaisempi ihminen kuin minä, mutta kuitenkin samanlainen omalla tavallaan. On pakko olla."



Linnea kuuli äitinsä huudon sisältä. Hän nousi pystyyn. "Minä vielä löydän sinut, kuka sitten ikinä oletkaan", hän hymyili tyhjyyteen. Linnea kuuli äitinsä huudon toistamiseen. "Minä tulen, äiti!" hän huusi ja juoksi sisälle.



Agnuksen tila kävi entistä heikommaksi, aivan kuten mies oli jo osittain odottanut. Niin oli käynyt myös hänen sukulaistensa kohdalla aikoinaan. He olivat menettäneet ruokahalunsa, aivan kuten Agnus nyt. He olivat muuttuneet kalpeammiksi, aivan kuten Agnus nyt. He olivat lopulta menehtynyt sairauteensa, minkä Agnus toivoi omalta kohdaltaan jäävän tapahtumatta. Juuri kun Agnus oli saanut asettauduttua vuoteelle, Linnea ilmestyi oven rakoon. "Isä, joko lähdetään?" hän hihkui. "Markkinat ovat jo varmasti täydessä vauhdissa."



Agnuksen ja Linnean lähdettyä Anna kiiruhti puutarhaan. Silloin kun Agnus ei ollut valvomassa hänen tekemisiään, hän saattoi tehdä mitä vain ilman, että Agnus oli kertomassa kuinka vaarallista se oli. Kyllä Anna tiesi, että liiallisessa rehkimisessä oli riskinsä, mutta hän oli oppinut tuntemaan rajansa.



Jossain vaiheessa Anna tunsi pistävää kipua alaselässään. Harava putosi maahan hänen otteestaan. "Ei kai vaan taas..." Anna vetäisi terävästi henkeä. Hän muisti elävästi, kuinka oli tuntenut kovaa kipua ennen keskenmenojaan. Pian kipu voimistui, ja sitä ilmeni myös vatsan alueella.



Anna piteli vatsaansa. Hän kirkui. Hänestä tuntui, että voisi haljeta kahtia tuon tuskan voimasta. Anna saattoi nähdä silmiensä edessä välähdyksiä menneisyydestään. Eräs noista muistosta oli hänen ensimmäinen synnytyksensä, Linnean syntymä. Tuon hetken tuntemukset palasivat hetkessä Annan mieleen. "Minä... minä synnytän..." hän puuskutti. "Auttakaa joku..." Mutta Anna tiesi varsin hyvin, että apu oli kaukana. Agnus ja Linnea olivat markkinatorilla, hänen huutonsa eivät millään voisi kantaa sinne asti.



Hetken päästä Anna tajusi kuulevansa juoksuaskelia. Ne tulivat häntä kohti. "Apua", Anna parkaisi. Ehkä Agnus ja Linnea olivat jo tulleet kotiin? Hänen polvensa saattaisivat pettää hetkenä minä hyvänsä. Hän toivoi, että tuo henkilö tulisi nopeammin. Hän tarvitsi apua tässä, ei hän pärjäisi yksin.



"Anna, o-o-onko kaikki kunnossa?" Anna kuuli äänen. Tuo ääni, se oli liian tuttu... Tuska väärensi Annan näkökenttää, mutta hän saattoi erottaa pehmeän ruskat silmät, joista paistoi hämmennys. Nuo silmät hän oli nähnyt monta kertaa aiemmin, ja hän oli vannonut, että tulisi näkemään niitä enää koskaan.



"Mene pois!" Anna kirkaisi saaden mieshenkilön ottamaan askeleen taaksepäin. "En halua... nähdä... sinua..." Tuskin Anna sai sanojaan sanotuksi, kun hän jo tunsi pakottavaa tarvetta ponnistaa. Tuskanhiki nousi Annan otsalle, mutta hetkessä kaikki tuntui olevan ohitse.



Anna katsoi haltioituneena sylissään makaavaa poikalasta. Ennustaja oli osunut oikeaan, poika se oli! Ilon kyyneleet tuikkivat Annan silmäkulmissa, kun eräs ajatus teki tulojaan hänen mieleensä. "Perijä..." hän melkein itki. Anna unohti kaiken ulkomaailman, hän vain tuijotti isänsä näköistä poikalasta kuin ei olisi edes olemassa muita kuin he kaksi. Mutta sitten, sitten hän laski poikansa maahan.



"Anna, mitä ihmettä sinä oikein teet?" kuului mieshenkilö sanovan. Anna ei tiennyt itsekään, hänen mielestään tämän tunteen olisi pitänyt kadota vauvan synnyttyä. Jostain syystä se kuitenkin jatkui ja jatkui.



Syntyi myös toinen lapsi. Anna piteli hiljaa tuhisevaa pienokaistaan sylissään kuin helposti särkyvää kristallikoristetta. Ilo kumpusi hänen sisällään. Häntä... hänen koko perhettään oli siunattu peräti kahdella lapsella. Uskomatonta. Ensin toivottu poikalapsi sekä vielä mitä suloisin tyttövauva.



Anna katsoi hymyssä suin, kuinka perheen nuorimmainen avasi silmänsä. Hymy jatkoi levenemistään, kun Anna tajusi tämän omistavan hänen silmänsä, hänen turkoosit silmänsä. "Voi minun pientä tyttöäni..." hän kuiskasi ja silitti pienen lapsensa paljasta päälakea. "Äitinsä tyttö."



Hetkellisesti Anna oli jo onnistunut unohtamaan paikalle juosseen mieshenkilön. Hän muisti tämän olemassaolon vasta, kun hän siirsi katseensa maahan laskemaansa poikaansa. Mies nosti vauvan syliinsä, jolloin pieni perijä alkoi itkeä. "Päästä hänet irti", Anna sähähti ja painoi vaistomaisesti tyttärensä rintaansa vasten.



Mies käveli Annan luokse pidellen poikaa sylissään. Hän hymyili Annalle. "Onnittelut äidille", hän sanoi. Anna tunsi, kuinka viha kasautui yhdeksi kasaksi hänen sisällään, kun hän näki miehen hellivän hänen omaa pientä poikaansa. "Älä koske häneen, Tom", Anna sanoi yrittäen pitää äänensä rauhallisena. "En halua, että tuotat perheellemme enää yhtään vaikeuksia."

-  -  -  -  -



Tom asettautui oleskeluhuoneen tuolin päälle mukavaan asentoon. Matka tänne oli ollut pitkä, joten hänen täytyi saada oikaistua jalkansa. Hän ei voinut olla miettimättä, kuinka Anna oli ottanut hänet vastaan, hän oli selvästi ärtynyt. "Ei Anna voi enää kantaa kaunaa minulle siitä, se oli silkka onnettomuus", Tom pohti. "Minä en todellakaan olisi halunnut loukata ketään sillä tavoin, miksei hän voisi uskoa sitä... Ennen hänen keskenmenoaan meillä oli niin mukavaa. Kuvittelisi, että se saisi hänet ymmärtämään."



Anna peitteli heidän perheensä uudet jäsenet Mattiaksen ja Rebekan monta kertaa. Nuo pienet sulokkuudet olivat varastaneet hänen sydämensä ensimmäisellä hymyllään. "Nukkukaa hyvin", Anna kuikasi, suikkasi suukon Rebekan otsalle ja nosti katseensa tyttärestään. Hän katseli huonetta ympärillään. Se tuntui pahalta. Kaikki tämä oli hankittu Tomin tuomilla varoilla. Ajatus oli Annasta mitä kamalin.



Anna näki lastenhuoneen ovesta ensimmäiseksi Tomin. Miehen näkeminen tuotti Annassa ristiriitaisia tuntemuksia. Toinen puoli Annasta, se, joka hallitsi häntä nyt, vihasi Tomia enemmän kuin mitään muuta. Toinen hänen keskenmenoistaan oli tuon miehen syytä, eikä kenenkään muun! Tietysti sitä väitettiin, että hänen kaatumisensa oli onnettomuus, mutta Annan oli vaikea uskoa sitä. Hänelle syypää oli Tom, eikä hänen päätään kääntäisi kukaan.



Tom loi Annalle hymyn. Hymy nosti Annan mieleen ne hyvät puolet Tomista. Mies oli komea, ja se komeus oli aivan erilaista kuin hänen veljensä Agnuksen komeus. Tummat silmät, ystävällinen pilke silmäkulmassa... Se toi kuitenkin myös mieleen jotain, minkä Anna myös olisi halunnut jättää unholaan. Tom oli pullollaan ominaisuuksia, joissa oli hyviä ja huonoja puolia. Se teki hänestä erityisen hankalan persoonan.



"Kuinkas pienokaiset voivat?" Tom myhäili. "Oikein hyvin, kiitos kysymästä", Anna vastasi pikaisesti. "Molemmat ovat hieman väsyneitä, mutta sen ymmärtää. Voisitko nyt siirtyä oven edestä, haluaisin päästä nukkumaan..."



Tom katsoi Annaan ilman aikomustakaan siirtyä. "Näytät hyvin kauniilta, vaikka väsymys paistaa kasvoiltasi", hän sanoi ihailevaan sävyyn. Anna päästi äänekkään voihkaisun. "Älä, Tom", hän aneli. "Älä. En halua enää, se oli silloin. Olen lupautunut Agnukselle, enkä voi enää... En olisi voinut silloinkaan..."



Tom kiskoi Annan ruumistaan vasten ja halasi tätä. "Tiedän, mitä tarkoitat, ei sinun tarvitse selitellä", hän sanoi. "Sinulla on täysi oikeus olla Agnuksen kanssa. Tiedäthän kuitenkin, että pidän sinusta edelleen enemmän kuin olen eläissäni pitänyt kenestäkään muusta?" Anna pysyi vaiti. Hitaasti hän irrottautui Tomin otteesta. "Vain ystäviä?" hän kysyi melkein kuiskaten. Tomin ilme valahti hieman. "Vain ystäviä", hän sanoi.



Oli jo kovin myöhä, kun Agnus ja Linnea viimein saapuivat markkinoilta. Linnea saapui sisään ensimmäisenä. Järkytys oli suuri, kun hän sitten huomasi Tomin istumassa hänen rakkaan shakkipöytänsä ääressä. Tyttö ei vastannut Tomin tervehdykseen, vaan juoksi suoraa päätä huoneeseensa nukkumaan. Tom katseli Linnean perään hämmentyneenä, kunnes kuuli veljensä ilohuudon takaansa. "Mukava nähdä sinua, pikkuveli", hän nauroi ja kiskoi Tomin lämpimään halaukseen.



"Milloin oikein saavuit tänne?" Agnus kysyi ensimmäiseksi. "Jos olisin tiennyt, että tulet tänään, en olisi lähtenyt markkinoille Linnean kanssa." "Ei se mitään, Anna otti minut vastaan", Tom naurahti muistellessaan saamaansa kohtelua. "Sekä teidän lapsenne myös." Agnus kurtisti kulmiaan. "Mutta Linneahan oli minun kanssani..." hän aloitti. "Tarkoitan niitä pienempiä", Tom keskeytti.



Agnus tuijotti hetken aikaa veljeään kummastuneena. Sen jälkeen kun hän oivalsi tilanteen, kuului vain kolinaa, kun tuoli kaatui lattialle kovalla ryminällä. Agnus riensi lastenhuoneeseen ja psyähtyi kuin seinään nähdessään kaksi - siis toden totta kaksi! - lasta nukkumassa. Hän otti muutaman askeleen lähemmäksi kohti toista sänkyä. Siinä nukkuva lapsi aukaili silmiään ja tuijotti Agnusta lempeästi. Agnus nosti tämän kehdostaan. "Poika..." hän kuiskasi, ääni onnea täynnä.



Linnea heräsi yöllä painajaiseen. Siinä se roisto, hänen setänsä, oli asutettu hänen kanssaan samaan huoneeseen. Olipa mies jopa vienyt hänen vuoteensakin! Linnea pyyhki hikeä kasvoiltaan ja uskotteli itselleen, että se oli vain unta, ei siitä harvitsisi huolehtia enää. Samassa hän kuuli hiljaista kuorsausta. Hän käänsi katseensa sänkynsä jalkopäästä ovelle. Hän näki toisen sängyn. Sängyn, jossa nukkui kamalin ihminen, jota maa päällään kantoi. Inho kasvoi Linnean sisällä, kun hän nousi ylös. Hän ei nukkuisi sekuntiakaan samassa huoneessa Tomin kanssa, se oli varma.



Linnea vaihtoi yövaatteensa pois ja asteli oleskelutilaan. Hän huomasi oitis äitinsä, joka tuijotteli ikkunasta ulos vaihdellen painoi jalalta toiselle. "Äiti?" Linnea sanoi varovasti. Hänen äitinsä kääntyi ympäri, jolloin Linnea näki tämän punaiset silmät. "Onko kaikki hyvin?" "On, tyttöseni", Anna sanoi ja väänsi kasvoilleen hymyn. Hän katseli ympärilleen kuin etsien apua. "Pelattaisiinko?" Linnea nyökäytti päätään.



Peli eteni hitaanpuoleisesti. Linnea tiesi, että hänen äitinsä ajatukset harhailivat. Ja hän tiesi jopa sen, missä ne liikkuivat. Tai kenessä, niin sen olisi voinut sanoa paremmin. "Äiti, isä voi varmasti häätää Tomin pois, jos vain kerrot hänelle totuuden", Linnea sanoi yllättäen.



Annan kädessä ollut lähetti kolahti lattialle, kun hän ymmärsi, mitä Linnea tarkoitti. "Mitä..." hän aloitti, mutta vaikeni sitten. Ei Linnea voinut tietää, mikä oli totuus, ei vain voinut. Ei ainakaan koko totuutta, välillä Annasta tuntui, ettei hän tiennyt sitä itsekään. Tilanne oli kiusallinen. Anna halusi paeta siitä. "Menen nukkumaan", hän sanoi vikkelästi ja nousi ylös.



Tomista oli kieltämättä suurta apua lasten hoitamisessa. Mattias ja Rebekka eivät olleet aivan helpoimpia lapsia, vaikka yllättävän hiljaisia tapauksia olivatkin. "Muistutat niin paljon Annaa", Tom mietiskeli syöttäessään puoliunista Rebekkaa. Hän päästi syvän huokauksen.



Tomin kiinnostus kasveja kohtaan oli suuri, mikä teki selväksi sen, kuka pitäisi puutarhan kunnossa. Satoi tai paistoi, pyrytti tai salamoi, Tom kitki rikkaruohoja ilolla ja lauloi samanaikaisesti. Noina hetkinä hän saattoi myös koota ajatuksiaan kasaan omassa rauhassaan. Se merkitsi hänelle hyvin paljon.



Agnuksen tila oli lähtenyt huononemaan päin. Anna sattui välillä todistamaan, kuinka hänen miehensä kummasteli mitä oudoimpia asioita. "Todellako tuo mies tuolla on minun veljeni?" Agnus lausui sekavasti ja osoitti sormellaan puutarhassa työskentelevää Tomia. Itku nousi Annan kurkkuun. Nyt oli hänen vuoronsa olla huolissaan.



Agnuksen päiväunet kasvoivat pituuttaan. Muutenkin hänen elämänsä oli sekalaista, syöminen oli harvinaista, pyörtymisiä oli vähällä tapahtua useammin. Annan teki pahaa katsoa miestään, joka itse ei tuntunut olevan lainkaan peloissaan itsensä puolesta. Ei enää. Hän oli jo niin omissa maailmoissaan, ettei tajunnut tilanteen vakavuutta.



Vielä sentään Agnus tunnisti omat lapsensa. Vielä. Jokainen perheessä osasi jo aavistaa, että jossain vaiheessa Agnus luultavasti ihmettelisi myös sitä, oliko hänellä oikeasti lapsia, vieläpä kolmena kappaleena. "Kummallista", Agnus hämmästeli ja tuijotti silmät pyöreinä kuopustaan. "En vieläkään voi käsittää, että olen isä."



Anna ei voinut olla ajattelematta, miten tässä voisi vielä käydä. Agnus oli kertonut hänelle, kuinka hänen sairaat sukulaisensa olivat menehtyneet... "Ei minun Agnukseni..." Anna niiskutti. "Ei hän ansaitse tätä... Hän on liian kiltti... Liian... Agnus..."



Linnea tunsi olonsa orvoksi, kun vanhemmat höyrysivät nyt vain hänen sisaruksiensa kanssa. Olihan se mukavaa, että perheessä oli hänen lisäkseen muita lapsia, mutta Linnea toivoi leikkikaveria. Hänen leikkeihinsä Mattias ja Rebekka olivat vielä liian pieniä, ja se harmitti Linneaa. Onneksi hän ei ollut ainut oman ikäluokkansa edustaja Ruskalaaksossa. Naapurin Kristoffer oli varsin useasti tytön seurana, kun hän valitti siitä, kuinka ärsyttävä ihminen Tom oli ja miten hän rakastikaan pikkusisaruksiaan.



Anna kaipasi myös ystävää tukemaan häntä näinä vaikeina aikoina. Talossa oli tietysti ihmisiä, jotka olivat valmiita tekemään niin, mutta heihin Anna ei halunnut turvautua. Tomiin hän ei kyennyt voivansa luottaa, ja Linnealle oli jo laskettu valmiiksi aivan liian suuri taakka aivan liian nuorena.



"Muistathan Anna, että rakastan sinua, tapahtui mitä tahansa", Agnus sanoi eräänä iltana. Agnus hapuili Annan käteen omaansa ja silitti sitä hellästi. Kyyneleet kirvelsivät Annan silmiä, mutta hän pakotti kasvoilleen hymyn. "En varmasti unohda, rakkaani."

-  -  -  -  -



Tomaattisato oli kypsä poimittavaksi. Linnea oli tarjoutunut äitinsä pyynnöstä Tomin avuksi korjaamaan sitä varastoon. Tyttö joutui vakuuttelemaan itselleen, että hän ei saisi ottaa tavaksi sitä, että puuhastelisi liiaksi Tomin kaltaisessa huonossa seurassa. Hän vietti jo nyt liikaa aikaa setänsä kanssa.



Tom oli nimittäin alkanut opettaa Linnealle lukemisen taitoa, jonka oli itse oppinut matkustellessaan maailmalla. Linnea itse asiassa otti opetuksen vapaaehtoisesti vastaan, mutta hänellä oli syynsä. Hän oli edelleen kovin kiinnostunut siitä, voisiko tuolla jossain muualla olla elämää. Lukutaito auttaisi häntä varmasti tiedon etsimisessä, eikä hän voisi oppia sitä muuten kuin Tomin kautta, se oli varma tieto.



Tuli aika, jolloin perheen pienet, suloiset vauvat juhlivat syntymäpäiviään. Agnus alkoi olla jonkin verran hakoteillä, vielä enemmän kuin ennen, jos se olisi mahdollista, mutta hän halusi olla tuossa tilanteessa läsnä. Hän tajusi, että se olisi kokemus, jota hänellä ei olisi enää pian mahdollista kokea. Ja niin hän puhalsi perijänsä kanssa kakun kynttilät sammuksiin.





Mattias Puuvillapelto.





Rebekka Puuvillapelto.



Tom heräsi keskellä yötä keho hiestä märkänä. Hän oli nähnyt mitä hirvittävintä unta, jota hän ei pystynyt edes jälkeen päin muistelemaan. Mutta siinä oli Anna, ainoa asia tuosta unesta, minkä hän halusi muistaa. Anna, joka oli ollut tavallista kauniimpi, minkä Tom ei uskonut edes olevan mahdollista.



Puuvillapeltojen suvussa oli tavanomaista, ettei kerran herättyään voinut enää samana yönä nukahtaa uudelleen. Niinpä Tom nousi ylös pirteänä kuin peipponen kesäpäivänä. Hän kuuli lastenhuoneesta itkua, jonka äänilähteeksi hän tunnisti oitis Rebekan. Tytöllä oli niin persoonallinen tapa itkeä kirkkaalla äänellään, ettei häntä voinut olla tunnistamatta. Tom nosti tytön sängystä ja vei tämän potalle - syy, mistä mies arveli itkun johtuvan. Itku kuitenkin vain voimistui, kun Rebekka katsoi Tomin silmiin. Tytön suusta pääsi epämääräinen äännähdys, mikä suorastaan tihkui inhoa.



Tom näki parhaaksi päästää Rebekan touhuamaan omiaan. Rebekka löysikin tiensä nopeasti soittolelun luokse, joka oli aikoinaan ostettu Linnean leikkikaluksi. Se oli edelleen kuin uusi ja kelpasi vallan mainiosti Rebekan käyttötarkoituksiin. Ei, ei, hän ei suinkaan hakannut sitä, vaan löi kepillä kevyesti kivilaattoja, jolloin niistä lähti varsin soma ääni.



Perijäpoika Mattias ei ollut samanlainen tapaus kuin siskonsa. Mattias piti nukkumisesta, ei äänen tuottamisesta. Hänestä paljastuikin nopeasti hiljainen pieni poika, joka mieluummin nukkui yönsä rauhassa kuin huusi kurkku suorana vanhempiaan nostamaan hänet sängystä.



Sitten, eräänä iltana, se tapahtui. Agnus oli ainut, joka oli vielä hereillä, muut nukkuivat jo. Ilman mitään varoituksia hän tarrasi kiinni päähänsä. Tuntui siltä, kuin joku olisi soittanut tuhansia ja taas tuhansia kelloja hänen päänsä sisällä. "Räjähdän kohta", Agnus sai karjaistua, ennen kuin sitten hän tunsi olonsa liian voimattomaksi mihinkään.



Agnus hoiperteli hetken aikaa. Hänen silmissään pyöri vähintään yhtä suurta vauhtia kuin hänen päänsä sisälläkin. Lopulta hän ei enää kestänyt tuota, vaan Agnus tunsi, kuinka hän hiljalleen alkoi vaipua kasaan. Viimeinen Agnuksen järkevä ajatus oli se, kun hän epätoivoisesti yrittää ottaa käädellään tukea edes jostain.



Se oli kuitenkin turhaa. Agnus kaatui kovalla ryminällä keittiön puulattialle, kun tajuttomuus valtasi hänet.



Ensimmäisenä paikalle saapui Linnea, joka oli herännyt isänsä huutoihin. Linnea kirkaisi nähdessään isänsä makaavan maassa. "Isä!" hän kiljui ja läimäisi käden suulleen. "Äiti, isä voi huonosti! Tulkaa auttamaan!"

-  -  -  -  -



Annan, Tomin ja Linnean yhteisillä yrityksillä Agnus saatiin kannettua vuoteeseen. Uusi päivä oli jo ehtinyt valjeta, mutta vieläkin Agnus vain nukkui. Moneen tuntiin hänessä ei ollut näkynyt elonmerkkejä, ellei otettu huomioon peittoa, joka nousi ylös ja alas miehen hitaan hengityksen tahdissa. Elossa hän sentään oli.



Anna käveli ympyrää viereisessä huoneessa. Hän ei vieläkään voinut käsittää, miksi juuri Agnus... Tuollainen kohtalo olisi aivan liian julma Agnuksen kaltaiselle ihmiselle. "Anna, rauhoittuisit nyt", Tom sanoi rauhoittavalla äänensävyllä. Anna kääntyi nopeasti Tomiin päin. "Rauhoitu?" hän toisti. "Sitäkö yrität minun neuvoa tekemään, rauhoittumaan? Minun mieheni makaa tuolla melkein kuolleena, ja minun pitäisi rauhoittua?"



Sen sanottuaan Anna purskahti itkuun. Tom nousi ylös ja puristi Annan itseään vasten. Anna ei pistänyt vastaan, vaan hän keskittyi itkemään pois kaikkea sitä tuskaa, pelkoa ja huolta, jonka hän oli säilönyt sisällään. "Kaikki järjestyy", Tom sanoi. "Myös minä pelkään Agnuksen puolesta. Linnea pelkää, kuinka hänen isänsä selviää. Mattias pelkää myös, ja Rebekka samaten. Mutta usko minua, kaikki järjestyy."



Annan oli vaikea päästää irti otettaan Tomista. Hänestä oli mukavaa tuntea joku toinen ihminen siinä lähellä, etenkin sillä hetkellä. Lopulta hän kuitenkin pakotti itsensä irrottautumaan Tomin kehosta. Hän piti otteensa Tomin käsissä ja päästi äänekkään huokauksen: "Olet oikeassa. Kaikki järjestyy."



Tom kohotti toisen kätensä ja siveli sillä hellävaroen Annan poskea. Anna tunsi, kuinka hänen silmiinsä kohosi lisää kyyneliä. "Älä", hän kuiskasi. Anna nosti toisen kätensä Tomin käden päälle, ikään kuin hän torjuisi sen. "Rakastan sinua", Tom sanoi melkein ääneti. "Muista se."



Tuon kuuleminen oli liikaa Annalle. Hän muisti liian elävästi, kuinka hänen oma miehensä, joka tuolla nyt makasi elämän ja kuoleman rajamailla, oli sanonut nuo samat sanat hänelle. "Minä en voi, Tom", Anna parkaisi. "Olet hieno mies, mutta minun täytyy... minun täytyy..." Hän ei saanut lausettaan loppuun, itku tukki hänen kurkkunsa. Hän ei halunnut enää katsoa Tomin anovaa katsetta, vaan hän juoksi huoneeseen laskeutuneen hiljaisuuden turvin pois.



Vasta iltasella Annan saattoi nähdä uudelleen työn touhussa, koko muun päivän hän oli ollut muilta piilossa. Hän oli ajatellut asioita, kaikkea, mitä hänen elämässään oli juuri nyt. Miestään, lapsiaan ja ennen kaikkea Tomia. Tom tunkeutui hänen mieleensä, yritti hän sitten miten kovasti hänen kadottaa. Anna paukautti salaattikulhon pöydälle. "Miksi teet elämästäni tämmöistä?" hän kysyi kulholta toivoen, että se voisi vastata.



"Sitten kun olet isompi, lupaathan olla talon isäntä?" Anna leperteli Mattiakselle, joka vain hymyili äidilleen aurinkoista hymyään, jonka Anna tunnisti samaksi, mikä oli niin useasti Agnuksen huulilla. Mattias muistutti isäänsä niin paljon, hänen katsomisensa suorastaan sattui Annaan.



Kaikessa on aina jotain hyvää. Linnea tuotti perheeseensä tuota hyvää vielä samana iltana, kun hän vihdoin pääsisi siirtymään seuraavaan ikävaiheeseensa.





Linnea Puuvillapelto.



Linnea kuuli Tomin äänen lastenhuoneesta - vieläkään Linnea ei osannut pitää tuosta äänestä. Hän riensi katsomaan, mitä huoneessa tapahtui. Näky, joka häntä odotti, oli odotettavissa oleva, mutta ei ollenkaan Linnean mieleen. "Jätä Mattias rauhaan", Linnea sanoi jäätävällä äänellä. Tom irrotti otteensa Mattiaksen käsistä, jolloin poika kaatui takamukselleen pehmeälle matolle. Mattias parkaisi.



Linnea syöksyi nappaamaan Mattiaksen syliinsä ennen kuin Tom ehti edes huomata sitä. Linnea puristi pikkuveljensä rintaansa vasten. "Älä esitä mukavaa ja esimerkillistä roolimallia Mattiakselle", Linnea sähisi huultensa välistä. Tom katsoi veljentytärtään hämmentyneenä ja risti kätensä rinnalleen. "Linnea, minä..." "Olet vain ällöttävä... kiero pahoinpitelijä, joka ei ajattele muuta kuin omaa etuaan!"



Tom tunsi, kuinka hänen alahuulensa alkoi väpättää. Linnea ei puhunut totta, ei hän ollut sellainen ihminen kuin tyttö väitti. Hän ei ollut paha.



Lopulta Tom purskahti itkuun, vaikka hän ei sitä missään nimessä olisi halunnut tehdä Linnean ja Mattiaksen ollessa paikalla. Hän ei vain voinut mitään sille, että hän tunsi olonsa ahdistuneeksi. "Nhää hätä", Mattias hämmästeli setänsä tunnepurkausta. Linnea hymyili veljelléen. "Älä välitä tuosta hirviöstä, Mattias."



Linnea pyrki olemaan mahdollisimman ahkerana avustajana pikkusisaruksiensa hoidossa. Hän tietysti rakasti heitä ja halusi olla heidän lähellään. Mutta hän halusi myös pitää huolen, etteivät Mattias tai Rebekka saisi huonoja vaikutteita Tomilta.



Anna oli lähtenyt käymään torilla, joten Tom ei voinut heti keskustella hänen kanssaan, niin kuin hän olisi toivonut. Hän vartoi niin pitkään, että Anna myöhään illalla lopulta saapui. Anna oli jatkamassa matkaansa katsomaan Agnus, kun Tomin ääni pysäytti hänet: "Anna, minulla on asiaa."



"Minulla ei ole mitään sanottavaa sinulle", Anna sanoi nopeasti ja kääntyi ympäri kohti makuuhuonetta. "Tämä ei vie kauan", Tom yritti vielä kääntää Annan pään. "Ja tämä on hyvin tärkeää." Anna päästi äänekkään huokauksen. Hän kääntyi kohti Tomia, joka alkoi oitis selittää asiaansa nopeasti kuin peläten, että Anna voisi milloin tahansa lähteä pois kuuntelemasta: "Linnea on sitä mieltä, että olen paha ihminen... Sinäkin olet sitä mieltä, vaikka tiedät, että rakastan sinua..." "Tom", Anna keskeytti yllättäen. "Tom, yritä ymmärtää, että olen sitoutunut Agnukseen. Minä en voi olla kanssasi, en enää. En varsinkaan nyt, kun Agnus... Agnus..." Anna ei saanut lausettaan loppuun.



Anna hämmästyi nähdessään, kuinka surulliseksi Tom meni. "Tiedän, että olet Agnuksen", hän kuiskasi melkein ääneti. "Mutta en voi käsittää sitä... Sitä, miksi Agnus saa olla onnellinen, mutta minä en... Ainoa asia, jota tarvitsisin onneen, olet sinä. Mutta en saa edes sitä." Tom hengitti raskaasti Annan katsellessa häntä hieman pelästyneenä ja hämmentyneenä. Tom vilkaisi Annaa vain pikaisesti sivusilmällä - sen jälkeen hän juoksi ulos talosta.



Anna hätkähti, kun ovi Tomin perässä paiskautui kiinni. "Tom..." hän kuiskasi hiljentyneeseen huoneeseen. Tomin ilmaan laskemat sanat pistivät Annan ajattelemaan kaikkea, enimmäkseen häntä itseään. Ja Tomia. Tom oli oikeassa siinä, että Anna tiesi Tomin tunteet häntä kohtaan. Omista tunteistaan Anna ei ollut enää niin varma. Syyllisyys siitä, että hän esti Tomin onnen - aivan kuten herra itse asian ilmaisi - sai hänet miettimään tunteitaan Tomia kohtaan uudelleen. Ehkä hänellä oli vielä jotain lämpimiä ajatuksia tuota miestä kohtaan? Mutta Agnus, häntä Anna rakasti enemmän kuin mitään muuta.



Hiljaa Anna hiipi makuuhuoneeseen, jossa Agnus edelleen nukkui äänetöntä untaan. Anna asetteli miehensä tyynyä paremmin kyyneleet silmissään. Hänen päässään pyörivät sanat "rakastan sinua" - mutta Anna ei tiennyt, kumman sanoja hän haluaisi uskoa enemmän, Agnuksen vai Tomin? Anna katsoi nukkuvaa Agnusta. "Rakastan sinua, vaikka tapahtuisi mitä", hän itki.

-  -  -  -  -



Kylmä syystuuli viilensi auringon lämmittämää säätä. Anna sulki silmänsä. Normaalisti hän tunsi olonsa vapautuneeksi, kun hän seisoi tuulessa. Nyt niin ei ollut, nyt häntä ahdisti. Joku ei selvästikään pitänyt hänestä, vaan tämä joku tahtoi tehdä hänen elämänsä hyvin vaikeaksi.



Anna hätkähti ajatuksistaan, kun hän kuuli Tomin äänen takaansa. "Halusit tavata." Anna päästi raskaan huokauksen. Niin hän oli halunnut. Hän halusi kertoa Tomille... jotain. Hän ei ollut vieläkän varma siitä, halusiko hän tätä todella. Paineet olivat kovat - kyseessä oli Tomin onnellisuus sekä Annan omat tunteet, mitä hän oikeastaan halusi.



"Kerro, miksi elämäni on näin vaikeata", Anna parkaisi. "Miksi juuri minä, miksi minun elämässäni kaikki tuntuu mahdottomalta?" Tom ei sanonut sanaakaan. Hän ei käsittänyt, mitä Anna tarkoitti. Tai tavallaan hän käsitti, mutta ei kuitenkaan. Hän halusi saada selvän tuosta asiasta. "Mitä tarkoitat?" hän kysyi.



"Vaikka meitä", Anna huokaisi. Omassa mielessään Tom hymyili, hän oli huomannut Annan käyttävän sananvalintana monikkomuotoa. Seuraavat sanat saivat hänen hymynsä kuitenkin katoamaan: "Sinä olet hieno mies. Minä en ansaitsisi kaltaistasi."



"Tarkoittaako tuo sitä, ettet halua olla minun kanssani?" Tom toi ajatuksensa julki ääni täristen. Hän kyllä ymmärtäisi, mikäli Anna nyt sanoisi haluavansa olla vain ja ainoastaan Agnuksen. Tom ei vain voinut mitään sille, että hänestä tuntui kuin hän ei voisi jatkaa elämäänsä ilman jotakuta, joka antaisi vastakaikua hänen rakkaudelleen.



Anna näytti hätääntyvän. "Ei, ei", hän pyöritteli päätään ja asetti kätensä Tomin olkapäälle. Tomin kehon lävitse kulki lämpöaalto heti, kun Annan käsi kosketti häntä. "Minä... minä en vain koe ansaitsevani sinua. Mutta..." Tom höristeli korviaan Annan kerätessä voimia sanoa seuraavat sanansa. "... luulen, että pidän sinusta edelleen... Jonkin verran... Ja jos kerran voisin tehdä sinut onnelliseksi..."



Hymy nousi esiin Tomin kasvoille, kun hän veti Annaa hitaasti lähemmäs itseään. Nainen ei pannut vastaan, vaikka Tom saattoi hieman nähdä hänen silmiensä kostuvan. "Agnus ei saa koskaan tietää", Anna ajatteli. "Haluan vain saada omat tunteeni selviksi."



Anna säpsähti aavistuksen verran, kun tunsi Tomin laskevan käsiään. Hänen kätensä valuivat ensin vyötärölle, ja hetken päästä Anna tunsi kosketuksen pakaroillaan. Tom oli samanlainen kuin silloin ennen, kauan sitten. Ei jäänyt ollenkaan epäselväksi, miten hän tunsi tai mitä hän halusi.



"Hupsista", Tom totesi leikkisästi virnuillen. Anna naurahti ja painoi päänsä Tomin olalle. Hän saattoi tuntea miehen parran raapivan poskeaan. "Tiedätkö, mitä haluaisin tehdä?" Tom kuiskasi hänen korvaansa. Vieno hymy oli havaittavissa Annan kasvoilla, kun hän käänsi päänsä. "Mitä sinä haluaisit?"



Hellästi Tom painoi huulensa Annan huulille. Anna ei oikein tiennyt, mitä hänen pitäisi ajatella tuosta eleestä - tätähän hän oli halunnut kokea, tämänkaltaista läheisyyttä Tomin kanssa. Jokin hänen sisimmässään huusi tämän olevan väärin, mutta Anna vaiensi tuon huudon.



Hän halusi pitkästä aikaa tuntea, että joku rakastaisi häntä. Anna tiesi, että Agnus varmasti rakastaisi häntä, mutta Agnus oli... Agnus oli... "Hän ei koskaan saa tietää tästä", Anna ajatteli mielessään. "Saan edes Tomin onnelliseksi..."

-  -  -  -  -



Anna ei voinut mitään sille, että hän oli nyt hieman iloisempi elämää kohtaan kuin vielä pari päivää sitten. Hän jaksoi paljon enemmän kuunnella pienten lastensa huutoa, kun hänen ajatuksensa olivat hänen ja Tomin yhteisessä hetkessä. Se oli vain pientä suukottelua, mutta sai Annan hyvälle tuulelle. Edelleen hänen sisällään kuitenkin tuntui olevan joku, joka käski Annaa jättämään sen viimeiseksi kerraksi. "Agnus rakastaa sinua", ääni sanoi. Anna huokaisi - kyllä hän sen tiesi, se tekikin tästä niin vaikeata. Myös Tom sanoi rakastavansa...



Linnea oli hänkin varsin hyväntuulinen. Hän oli nähnyt päiväuniensa aikana mitä ihaninta unta. Siinä oli ollut joku, joka ei ollut samaa luokkaa hänen itsensä kanssaan, tämä henkilö oli aivan kuin jostain... niin, unesta. Linnea tuijotti peilikuvaansa kaivon veden pinnalta. "Olisipa sellaisia ihmisiä oikeasti", hän huokaisi. Samassa hän kuuli takaansa rapinaa. Ei, se ei tullut hänen takaansa. Se tuli ylhäältä.



Linnea kääntyi ympäri ja tuijotti ylös, kohti taivasta. Pihakoivun latvassa hän näki jotain liikettä. Jokin tuntui jääneen jumiin. "Voin hakea tikapuut", Linnea sanoi hiljaa, tietämättä edes kenelle tai mille hän puhui. Jokin voima vastusti häntä kuitenkin lähtemästä mihinkään, hän ei voinut ottaa askeltakaan pois koivun alta, vaikka olisi halunnut. Tai ei Linnea ollut varma, halusiko hän edes poistua.



Linnea katsoi silmä kovana, kuinka tuo joku loikkasi alas puusta kevyesti ja sulavasti kuin eläin. "Eläin voisi ollakin", Linnea hämmästeli silmät apposen ammollaan. Tämä mies - tai niin Linnea oletti, että kyseessä oli mies - oli niin erilainen, mutta kuitenkin samanlainen... Hymyillen Linnea asetti kätensä lantiolleen. "Sinä olit unessani", hän totesi, aivan pelkästään huumorilla. Mies hymyili ja nyökäytti päätään. Ele sai Linnean hieman säikähtämään. Ei kai nyt oikeasti tämä voinut olla se sama mies?



"Sinä... et ole se sama..." Linnea kauhisteli ja otti askeleen taaksepäin. "Sinä... sinä vain huijaat minua!" "Jos niin sanot." Miehen huulet liikkuivat vain hieman, kun hän puhui pehmeällä äänellään. Se kuulosti Linneasta samalta kuin veden hiljainen kohina pienessä koskessa. "Jos kerran olet sitä mieltä", kuului samalla äänellä, joka oli lumonnut Linnean täysin. Se lumous esti Linnea ymmärtämästä, että mies hiljalleen katosi hänen näköpiiristään. Kun hän viimein oivalsi tuon asian, hän järkyttyi - mies oli erilaisempi kuin muut hänen tuntemansa ihmiset, mutta jotain tuttua hänessä oli... ja nyt hän oli hävinnyt. "Toivottavasti näemme vielä", Linnea huokaisi. Sitten hymy nousi hänen kasvoilleen. Hän kohotti katseensa yläilmoihin. "Me näemme vielä. Tiedän sen."



Anna istui hiljaa miehensä vierellä ja silitti Agnuksen hiuksia. Ne olivat niin hauraan tuntuisia. Agnus oli nyt kaikin puolin hauras, ja se pelotti Annaa enemmän kuin mikään muu. "Heräisit, rakas", Anna kuiskasi kyyneleiden tehdessä tuloaan. Anna painoi päänsä Agnuksen tyynylle. Hänen vartalonsa alkoi hytkyä samaa tahtia hänen itkunsa kanssa. Kyyneleet kastelivat tyynyn, se oli aivan kokonaan kostea.



Kun Anna viimein pystyi nousemaan pystyyn itkultaan, hänellä oli vähintään yhtä hauras ja haavoittuvainen olo kuin Agnuksella. Hänen päässään pyöri, eikä hän pysynyt kunnolla pystyssä. Hoiperrellen Anna käveli sängyn toiselle laidalle, kaivoi yöpaitansa esiin sängyn alta ja vaihtoi sen päälleen. Siitä oli jo aikaa, kun hän oli viimeksi nukkunut miehensä vieressä, hän oli viettänyt monta yötä oleskeluhuoneen penkillä. Vasta nyt hän tunsi olevansa riittävän voimakas tulemaan Agnuksen viereen.



Anna käpertyi pienelle kerälle Agnuksen viereen. Anna ei muistanut, kuinka hyvältä Agnus tuoksui, kuinka lämpöiseltä hän tuntui... Anna muisti vain Tomin. Pelkkä Tomin nimen ajatteleminen sai Annan uudelleen kyynelehtimään. Kuinka hän olikaan sattanut pettää Agnuksen luottamuksen, kun mies oli tuossa tilassa..? "Anna anteeksi", Anna itki hiljaa. "Anna anteeksi. Rakastan vain sinua."



Aikaisin seuraavana aamuna Anna etsi Tomin käsiinsä. "Meidän täytyy puhua", Anna sanoi vakavalla äänellä ja istuutui Tomin viereen. Tom loi Annaan kysyvän katseen, ei hän nähnyt mitään syytä keskustelemiseen. Paitsi että... "Milloin taas?" hän kysyi ovelasti ja oli koskettamaisillaan Annan reittä, kun nainen yllättäen tarttui Tomin käteen estäen sen. "Mitä nyt?" Tom kysyi hämmästyneenä. Hän vetäisi kätensä pois Annan otteesta.



"Minä en voi", Anna sanoi tuntien itkun jälleen kurkussaan. "Minulla on Agnus." Tomin otsa meni kurttuun, kun mies oivalsi, mitä Anna tarkoitti sanoillaan. "Haluat siis, että onneni estetään?" hän kysyi ääni pettymystä täynnä. "En, en halua. Sinun täytyy vain olla onnellinen jonkun muun kanssa." Anna ei kyennyt enää pidättelemään itkuaan. Hän ei halunnut itkeä Tomin nähden, joten hän nousi vikkelästi ylös ja kipitti pois huoneesta.



Kun Tom kuuli oven sulkeutuvan Annan perässä, hän löi nyrkillään pöytää. "Epäreilua!" hänen suustaan pääsi. Jälleen hänen osuutensa onneen kiellettiin, tämä oli niin epäreilua. Tom kohotti katseensa ylös. "Sinä siellä", hän sanoi jäätävällä äänellä. "Miksi sinä vihaat minua? Kyllä minullakin on oikeuteni. Anna..."

-  -  -  -  -



Talvi saapui ja peitti Puuvillapeltojen talon ja pihamaan valkoiseen vaippaan. Kaikki näytti ihanan sopuisalta, kaikkialla vallitsi tyyni, hiljainen rauha.



Talon sisällä rauha ei ollut aivan yhtä kadehdittava kuin mitä ulkoa olisi uskonut. Tom oli päättänyt, että hän hankkisi Annan itselleen keinolla millä hyvänsä, hän oli pitkällisen harkinnan päätteksi todennut, että se olisi oikein. Hän ansaitsisi saman ilon kuin muutkin. "Pidettäisiinkö hauskaa?" hän virnisti ja tarrasi kiinni Annan takamuksesta. Anna päästi kovaäänisen kiljahduksen.



Anna tönäisi Tomin kauemmas itsestään. "Et sinä voi tehdä noin!" hän kiljui shokissa. "Me emme voi, uskoisit. Kylässä on monia nuoria ja kauniita naisia, joista voit valita. Mutta minuun et voi koskea, minä olen Agnuksen." Tom risti kätensä rinnalleen. "Minä en halua ketä tahansa nuorta ja kaunista naista", hän sanoi päättäväisesti. "Minä haluan sinut." "Et voi..."



Tom ei jäänyt odottamaan Annan lauseen loppua. Hänellä oli omat tarpeensa, jotka tarvitsivat hoitoa. Niin Anna sitten pian huomasi olevansa Tomin käsivarsien ympäröimänä, miehen kädet hyväilivät hänen vartaloaan ja huulet liikkuivat hänen kaulaansa pitkin. "Ei!" Anna kirkaisi. "Älä!" Mutta Tom ei kuunnellut. Hänen mielessään pyöri vain yksi ajatus - hän halusi olla onnellinen, tyytyväinen.



Samanaikaisesti viereisessä huoneessa oli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan havaittavissa elämää Agnuksen osalta. Annan kirkas ääni porautui hänen tajuntaansa, ja pian Agnus huomasi aukaisseensa silmänsä. Hänellä oli kylmä, hänellä oli nälkä. Hän tunsi menettäneensä paljon, hänen muistissaan oli aukkoja. Annan ääni kuului uudelleen. "Apua!" Agnus nousi ylös niin nopeasti kuin vain hänen kangistuneet jäsenensä sallivat. "Pitää... auttaa... Anna..."



Agnus tarttui kiinni ovenkahvasta ja painoi sen alas. Ovi avautui hitaasti. Lattialankut narisivat hieman, kun Agnus otti muutaman askeleen nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Näky, joka häntä odotti, ei miellyttänyt häntä yhtään.



Tom... hänen veljensä... hän... hän oli kietoutuneena sätkivän Annan ympärille. Anna yritti kaikin keinoin työntää miestä kauemmas itsestään, mutta se oli turhaa, Tom oli aivan liian vahva. "Tom!" Agnus karjaisi.



Tom laski Annan otteestaan samantien. Kyyneleet paluivat pitkin naisen kasvoja, kun hän horjui taaksepäin. "Mitä ihmettä sinä touhuat?" Agnus raivosi veljelleen. "En voi uskoa, että sinä... olet kuitenkin veljeni..." "Agnus, minä voin selittää..." "Selittää mitä?" Agnus keskeytti Tomin. "Selittää sen, miksi yrität raiskata vaimoni? Et kuule selitä mitään, vaan..."



"Raiskata?" Tom kysyi epäluuloisena. "Isoveli hyvä, ymmärsit jotain nyt aivan väärin..." "Väärin?" Agnus huusi naama vihasta punaisena. "Tuota ei voi olla ymmärtämättä väärin!" "Kyl..."



"Hiljaa, sinä kelvoton sika!" Agnus jatkoi pauhaamistaan. "Minä kuvittelin, että haluaisit auttaa minua, koko perhettäni. Sen sijaan haluat vain satuttaa meitä." Agnus vilkaisi syrjäsilmällä vaimoaan, joka edelleen jatkoi itkemistään. "Ulos." "Agnus, minä..." Tom yritti selittää, mutta Agnus ei antanut hänelle tilaisuutta: "Ulos, minä sanoin!"



Tom totteli isoveljensä käskyä mukisematta. Hän ei ollut koskaan nähnyt Agnusta tuollaisena, mies oli suorastaan pelottava. Mutta Tom vannoi erään asian, kun hän juoksi pihamaan poikki kohti tuntematonta. Hän vannoi, että hän palaisi vielä. Hänellä oli täällä asioita, jotka odottivat hoitamistaan.



Heti, kun Agnus näki Tomin juoksevan ulos ovesta, hän kääntyi Annaan päin. Hän näki itkusta punaiset silmät, kyyneleiden kosteuttamat posket ja onnettoman katseen. Anna otti muutaman askeleen kohti Agnusta. "Agnus..." hän kuiskasi ja kiersi kätensä Agnuksen vartalon ympärille. Agnus nosti Annan syliinsä. Hän tunsi Annan kyyneleet hartioillaan. "Ei hätää", hän yritti rauhoitella vaimoaan. "Ei mitään hätää, se kaikki on nyt ohitse."

-  -  -  -  -



Ilo nostattaa mielialaa aina, kun sitä ilmenee. Erityisesti vaikeina hetkinä, kuten nyt. Mattiaksen ja Rebekan syntymäpäivät sattuivat juuri oikeaan hetkeen, koskaan aiemmin siitä ei olisi riemuittu näin.





Mattias Puuvillapelto.





Rebekka Puuvillapelto.



Linnea piti juttutuokioista Rebekan kanssa. Rebekalla oli joistain samankaltaisia näkemyksiä kuin LInnealla itsellään. Lisäksi pikkusisko oli vilpittömän kiinnostunut siitä salaperäisestä miehestä, joka oli jonkun aikaa sitten ilmaantunut tontille - sekä myös kadonnut sieltä. "Kun näet hänet, lupaathan pyytää minut tapaamaan häntä?" Rebekka pyysi ja katsoi Linneata anovien silmin. Linnea naurahti. "Katsotaan."



Keskustelu Rebekan kanssa sai sen merkillisen miehen palaamaan Linnean mieleen entistä elävämpänä muistona. Mies oli näkynyt monta kertaa Linnean unissa. Hän ei ollut koskaan puhunut niissä, vain vilkuillut jostain kaukaa. Se tuntui niin todelliselta se hänen läsnäolonsa. "Odotan sinua", Linnea huokaisi. "Tahdon tavata sinut niin pian kuin mahdollista."



Linnea valvoi edelleen kovasti pikkusisaruksiensa tekemisiä. Jossain hänen takaraivossaan kummitteli ajatus siitä, että jos hän jättäisi kaksoset liian pitkäksi aikaa itsekseen, joku saattaisi ilmaantua tekemään jotain pahaa näille viattomille lapsille. Linnea oli siitä melkein yhtä varma kuin siitä, että hän tapaisi sen salaperäisen miehen pian. Mutta miksi kukaan haluaisi kostaa Mattiakselle tai Rebekalle, sitä Linnea ei käsittänyt, vaikka ajatus oli hänen omansa. "Kaunista jälkeä", Linnea hymyili ja hieroi mattoa kutovan Rebekan hartioita. "Osaat tämän paljon paremmin kuin minä."



Talvipakkaset olivat kireitä. Perheen kasvimaa oli muutenkin jäänyt hieman taka-alalle kaiken viimeiaikaisen jälkeen. Nyt, kun Anna viimein muisti sadon, oli liian myöhäistä. Ja ruokavarasto alkoi jo tyhjentyä...



Agnus oli jo paljon paremmassa kunnossa kuin vielä muutama päivä sitten. Aivan täydellisenä hänen vointiaan ei kuitenkaan voinut pitää, väsymys saattoi kestää pitkään ja saapua nurkan takaa aivan yllättäen.



Niinä hetkinä, kun Agnus oli jalkeilla, hän vietti aikaansa lastensa kanssa. Erityisesti Mattias löysi itsensä usein isänsä seurasta, mutta ei se häntä haitannut. Häntä vain pelottivat isän puheet siitä, että jonain päivänä, hänen pitäisi olla tilan isäntä. "Minäkö?" Mattias kummasteli. "Isä, ei se ole mahdollista, minä en ikinä pärjäisi..." Agnus soi pojalleen lämpimän hymyn. "Voi, kyllä sinä pärjäät, poikani. Minä tiedän sen."



Rebekka alkoi kärsiä univaikeuksia. Hänen oli vaikea päästä uneen, ja ikään kuin siinä ei olisi riittävästi, uneen päästyään hän näki painajaisia. Painajaisia, joita Rebekka ei olisi toivonut koskaan näkevänsä. "Älä..." hän mutisi. "Mene pois... Et saa... Setä..."

-  -  -  -  -



Talven tullen pihalle lentäneet vanhat ilmoitukset ja muut paperit erottuivat maasta entistä paremmin valkean lumipeitteen ansiosta. Linnea siivosi pihaa jo kolmatta päivää, ja aina kaikkea tuntui löytyvän lisää. Tuona päivänä Linnea kiinnitti huomiota erääseen paperikasaan heidän talonsa pihalla. Tyttö kumartui poimiakseen ne.



Päällä oli piirroskuvia, hieman sotkuisia, mutta kyllä Linnea niistä selvän sai. Linnea selasi kuvia lävitse. Kun hän löysi kolmesta kuvasta erään samanlaisen tekijän, hän jähmettyi paikalleen. Nämä kuvat... joku oli piirtänyt ne hänen viimeöisestä unestaan, Linnea muisti niistä juuri nämä tapahtumat! Linnea heitti piirroksia maahan käydessään pikaisesti ne kaikki läpi. Viimeisenä, pinon alimmaisena, ei ollut kuvaa. Se oli tyhjä paperi. Tai ei aivan. Siihen oli kirjoitettu pienellä, vasemmalle kallistuvalla käsialalla yksi ainoa sana. "Tänään".



"Tänään." Sana askarrutti Linnean mieltä pitkään. Jossain vaiheessa hän tajusi jotain, mitä hänen olisi pitänyt olla ajatellut jo ensimmäisenä, se oli niin loogista. "Se mies", Linnea sihahti. "Hän se on varmasti."



Linnea riensi pimentyneeseen ulkoilmaan. Ulkona tuuli hieman, mutta Linnea ei välittänyt tuosta kylmästä viimasta, hänen katseensa oli kiinnittynyt johonkin. Johonkin, joka seisoi heidän pihassaan.



Linnea otti askeleen, toisen ja vielä kolmannenkin. Kun hän otti vielä muutaman lisää, hän seisoi tuon miehen edessä. Miehen kasvoilla oli mitä lämpimimmän näköinen hymy. Hän kohotti kätensä ja vilkutti. "Hei", tuo veden lailla soliseva ääni sanoi. "Sinä halusit tavata."

... ja valmis! Paikoitellen hyvin tönkköä tekstiä, koska ajatus katkeili ja mielessäni pyöri vain yksi ajatus - "pakko saada valmiiksi". Nyt toivon todella, että piditte edes jollain tavalla lukemastanne. Kappas vain, onpa nyt ensimmäinen kierros tehtynä. Seuraavaksi palaammekin kuningasperheeseen, nähkäämme sitten... joskus...